Esikoisen suusta 3-4-vuotiaana

Pakko oli listata tähän meidän poitsun parhaat kootut jutut. x)

 

3v

 

Poika sanoitti uudelleen Piippolan vaarin:

"Piippolan vaarilla oli talo, hiiala hiiala hei.

Vaari se hoiteli pappojansa, hiiala hiiala hei.

Hattu siellä ja hattu täällä,

siellä hattu, täällä hattu, joka puolella hattu.

Hiiala hiiala hei!"

 

(Piippolan vaari on kenties laajentanut bisnestä vanhusten huoltoon??)

 

Kukkakauppias = kukkakaalinen

Papukaija = kapukaija

Hämähäkki = mamahakki

Erikäisiä = erilaisia

 

Minä: Älä koske siihen, tulee vahinko.
Poitsu: Älä sinä pölö pölö.

 

Minä: Tuleeko sinusta iso poika?
Poika: Ei

M: Tuleeko sinusta pieni poika?
P: Ei

M: Mikä sinusta sitten tulee?

P: Minusta tulee hattupoika.

 

Poitsu soitti leikkipuhelimella monesti kaverilleen ja jutut oli aina samat:

"Terve! No emminä tiiä! No niin heippa!"

 

Lentokoneessa ukkeli huutaa isoon ääneen:
"Hei mitä tää jengi on, istukaa alas!"

 

M: Mikä sinusta tulee isona?
P: Minusta tulee Luigi!

 

(italialainen putkimies??)

 

"Vauva näyttää ihan makkaralta."

 

"Äiti on minun paras kaveri."

 

"Äiti on niin nätti."

 

"Äiti on niin tyttö."

 

"Minä lähden nyt töihin." (Ottaa pyörän, käy pyöräilemässä ja keräämässä kiviä). "Minä tulin nyt töistä ja toin sinulle lahjoja."

 

M: Auta äitiä siivoamaan.

P: En minä auta sinua.

M: Sitten ei tule legoa.

P: Oi anteeksi, minun pitääkin auttaa sinua.

 

4v

 

Tiku ja Taku kiusaa Akua piirretyssä.

M: Nuo tiku ja taku on vähän tuhmia.

P: Niin, ne on vähä miehiä.

 

"Äiti laita se musiikki pois, minä yritän lukea."

 

Vein poitsun tarhaan yks aamu lelupäivänä ja toinen poika itki lautasen äärellä. Poitsu meni hänen luokseen ja sanoi: "älä huoli, minulla on leluja".

 

P: Äiti älä laula.

M: Miksen?

P: No kun se on vaarallista.

 

Nipistinomppu = piste(?)

 

Muuton jälkeen: "Onko se ykköstoista koti kunnossa" (vanha asunto oli nro 11)



Uhmaikä rulettaa

Pitkästä aikaa kirjoittelen tänne vauvablogin puolelle. Pitkää taukoa pidin enkä jatkossakaan varmaan kovin usein kerkeä tekstejä tänne lisäilemään, mutta yleisön pyynnöstä aion koittaa kirjoitella jatkossakin blogiin aina välillä. =) Säännöllisesti blogia on luettu ja kysymyksiä ja kehuja on etenkin sähköpostilla tullut, joten kiva että ihmiset ovat hyötyneet näistä vinkeistäni. Toki eriäviä mielipiteitäkin varmasti on eikä kaikki usko mitä sanotaan, mutta eipä sillä väliä. =D Ei tämä niin vakavaa ole. Blogin on kuitenkin alunperin ollut tarkoitus jelpata etenkin vauvaperheiden vanhempia, joilla alkavat konstit ja voimat loppua alle 1-vuotaan kanssa. Vauvan hoito kun on paikoin rankkaa eikä sitä koskaan tiedä minkälainen kaveri sieltä masusta putkahtaa. Jotkut vauvat esim. vain itkevät enemmän kuin toiset eikä tämän tarvitse olla vanhempien syytä.

 

Blogissa on pääasiassa ollut vinkkejä ja tietoa vauvoista ja taaperoikäisistä, mutta paikoin voin kirjoitella vähäsen vielä vanhemmistakin lapsista. Murrosikäisiin asti en kuitenkaan ole vielä menossa. ;) Tänään aiheenani onkin uhmaikä, johon olen viime aikoina usein törmännyt ja ajattelin että olisi hauska kirjoittaa siitä tännekin.

Uhmaikä on tärkeä vaihe lapsen kehityksessä. Lapsi ottaa ensimmäisen askeleen
itsenäisyyttä kohti. Merkittävämpi on tietty sitten murrosikä, mutta ei mennä siihen nyt. Uhmaikä alkaa ylensä noin 2-vuodesta lähtien ja loppuu yleensä 4-5vuoteen mennessä. Lapselle kehittyy vahva oma tahto ja lapsi testailee vanhempiaan jatkuvasti. Itsenäistyminen on voimakkainta kaikkein lähimmästä ihmissuhteesta, tavallisimmin äidistä. Kun uhmaikäinen kiukkuaa äidilleen,
mutta käyttäytyy sopuisasti päiväkodissa ja mummolassa, kyse ei ole äidin huonommasta kasvatustyylistä, vaan suhteen läheisyydestä. Kun lapsi irtautuu vähitellen vanhemmastaan, hän samalla omaksuu pienin askelin tämän psyykkisiä säätelytehtäviä: rajoittamaan, rauhoittamaan ja kannustamaan itseään. Tämä on pohjana mm. omantunnon kehittymiselle.

 

Tässä joitain vinkkejä uhmaikäisen lapsen käsittelyyn. Muutaman poimin MLL sivuilta, josta löytyy yleensä tietoa tosi kivassa muodossa. Osa on itse hyväksi kokemiani vinkkejä sekä töissä että kotona.
Lisäksi mukana saattaa olla muutama yleispätevä neuvo lapsiin.
Eri mieltä saa olla, mutta itse olen todennut nämä hyväksi. Jokainen saa tehdä kuitenkin niin kuin tahtoo, jos vain ajattelee lapsen parasta.

 

1. Keskustele lapsen kanssa esim. tämän lempilelun kautta. Tämä houkuttelee enemmän kuin äidin käskyt. Uhmaikäistä voi olla välillä vaikea saada kylpyyn, pissalle, syömään tai yhtään mihinkään, mutta kun lempilelu tulee kysymään, on vaikea vastustaa. Ja näin homma sujuu samalla leikin kautta, johon vanhempikin osallistuu.

2. Lapsen pitää antaa kiukutella, siitä ei saa rangaista. Jokin järki tietty täytyy
   olla, esim. ei koskaan saa rikkoa mitään tahallaan tai satuttaa ketään. Mutta ääntä maailmaan mahtuu ja kiukun täytyy antaa myös tulla ulos tarvittaessa. Usein kiukku menee yllättävän nopeasti ohi. 15min ei ole pitkä aika, vaikka se sillä hetkellä tuntuu ikuisuudelta. Kannattaa kuitenkin antaa aikaa lapselle.

3. Vanhemman on oltava vanhempi, ei kaveri. Lapsi ei saa päättää esim. nukkuma-ajoista ym. Lapselle tulee turvallisempi olo, kun hänellä on rajat ja säännöt. Lapsi myös yleensä kiintyy siihen henkilöön enemmän, joka uskaltaa vähän komentaa. Lapsi voi kuitenkin tehdä päätöksiä aikuisten asettamissa rajoissa, esim. voi valita  kumman värisen paidan laittaa päälle tai haluaako kypärälakin vai karvalakin. Tästä tulee lapselle usein sellainen olo, että hänenkin mielipiteillä on väliä ja kiukkukohtauskin voi jäädä pois. Kannattaa usein antaa lapselle pari vaihtoehtoa jos homma ei meinaa alkaa pelittään.

Nykyaikana vähän hirvittää miten moni vanhempi ei uskalla pitää kuria lapselle ja lapsi on aikuisen pomo. Kurinpitäminen ei tarkoita huutamista tai lyömistä, vaan että vanhempi rauhallisesti vain pitää kiinni rajoista. Periksi ei anneta.

4. Lapsi on viisas, lapsen kanssa kannattaa keskustella ja ottaa hyvä kontakti tähän. Keskustelu ei tietenkään saa olla liian monimutkaista eikä käskyt saa olla liian monimutkaisia.

5. Älä kysy asioita, joita lapsi ei voi päättää. Protestikiukkua voi vähän välttää, kun varoitetaan lasta hyvissä ajoin, esim. ennen kuin lähdetään puistosta kotiin.

6. Usein kiukku laantuu yllättävän nopeasti. Katso ettei lapsi satuta itseään. Jos lapsi menee toiseen huoneeseen kiukuttelemaan, käy välillä katsomassa antaako lapsi lohduttaa. Mutta joskus voi antaa lapsen rauhassa itsekin koittaa rauhoittua ja antaa esim. lempilelun kaveriksi. Lapset ovat hyvin erilaisia. Joillakin kiukku kestää kauan. Lapsen ei ole kuitenkaan hyvä olla liian kauaa yksin. Lapselle kannattaa vähän väliä koittaa puhua ja tarjoutua avuksi ettei lapsi jää yksin. Vanhemman rauhallisuus vaikuttaa lapseen ja auttaa myös lasta rauhoittumaan.

7. Jos lapsi tekee jotain todella väärin (esim lyö), on uskallettava olla jämäkkä. Aikuisen on turha alkaa rääkymään, siinä menee vain kaikilta kuulo. Jotkut käyttävät arestinurkkaa. Perussääntö on että lapsen iän osoittama määrä arestia (3v, 3min). Tosin tämä lapsen yksin jättäminen on aika kyseenalainen. Olisiko parempi vain istua vieressä. Vaikea sanoa. Riippuu varmaan lapsesta ja tapauksesta.

8. Älä koskaan uhkaa lasta hylkäämisellä. Tämä on henkistä pahoinpitelyä.

Ja lapsen fyysinen kuritus on ollut Suomen laissa kiellettyä vuodesta 1984 lähtien ja on rangaistava teko.

9. Rauhallisuus maan perii. Kiukku ei ole vaarallista vaan kuuluu elämään.

Ei ole inhimillistä olla rauhallinen koko aikaa ja toki vanhemmilla saa mennä hermot täydellisesti, mutta tällöin voi itse mennä rauhoittumaan omaan huoneeseen. Ja huutaa tosiaan saa (joskus melkein pakko), mutta vanhemmankin täytyy muistaa pyytää anteeksi tarvittaessa. Kaikki on vain inhimillistä.

10. Jos esim. kaupassa tulee äxät karkkihyllyn edessä, voi koittaa vain olla huomioimatta asiaa. Aivan sama mitä muut ajattelevat, sillä ei ole mitään väliä. Vanhemmalle lapselle voi myös koittaa selittää että "sinä olet nyt vihainen/kiukkuinen kun ei tule karkkia ja se on ihan ok, mutta huutaminen ei auta". Lapsi voi tyytyä tietoon että tunne tällä hetkellä on kiukku ja se menee ohi. Joskus sitten pitää vain napata lapsi kainaloon ja häipyä.

11. Kokeile ensin houkuttelua ennen uhkailua. Tarvittaessa uhkauskin on uskallettava
   toteuttaa (esim. lelu lähtee pois tai ruokailu loppuu heti jos pöydössä pelleillään), jos lapsi ei usko. Muuten lapsi huomaa ettei uhkailulla ole väliä eikä tästä tule olemaan mitään hyöytä.

12. Koti olisi hyvä järjestää niin että siellä voi leikkiä ilman että koko ajan tarvitsee kieltää
   tai varoa jotain.

13. Älä naura lapselle vaan naura hänen kanssaan.

14. Alkavan kiukun voi vielä yrittää kääntää, kun keksii lapselle jonkin kivan jutun,
   esim. tekee kuperkeikan ja katsoo lähteekö lapsi mukaan. Tai jos lapsi pitää
   jostain hassusta jutusta tai ilmeestä voi sitä kokeilla.

15. Ota hyvä kontakti lapseen ja katso silmiin, kun keskustelet hänelle.

16. Lapset tykkäävät olla hyödyksi, lapsen voi ottaa mukaan esim. pyykin pesuun.
   Usein lapsi haluaa vain huomiota, kun hän alkaa käyttäytymään huonosti.

 

 

Tulipa pitkä teksti. Kuinkahan moni jaksaa lukea. x) Kirjoitusvirheitä löytyy varmaan monta, älkää välittäkö. 

Jos keksitte muita kivoja konsteja uhmaikäisen hallintaan, niin nakatkaa kommenttikentään. =D

Ja aihetoiveita saa esittää, jos kaipaa apua johonkin.

Uhmaikäinen lapsikin on aivan ihana. =)

Kaksikielisyys

"Sääntöjen mukaan" ilmeisesti olisi hyvä, jos vanhemmat puhuisivat vain omaa kieltään lapselle koko ajan. Tämä helpottaisi tulevaisuudessa kielten hahmottamista. Mielestäni tätä on erittäin vaikea toteuttaa, koska täytyyhän vanhempienkin kommunikoida lapsen läsnäollessa! Joskus perheessä on jopa kolme kieltä, jos vanhemmat puhuvat omien lisäksi vaikka englantia. Parasta on vain löytää oma harmonia perheessä ja tehdä niin kuin parhaaksi tuntuu. =) Usein käy niin, että lapsi ottaa vain toisen kielen, varsinkin jos asutaan ulkomailla. Suomi esim. jää. Mutta lapsi kyllä ymmärtää tätä toistakin kieltä. Eikä se tarkoita sitä etteikö lapsi omaksuisi esim. juuri Suomen kulttuuria ja tapoja. Hän voi jopa ihannoida näitä, vaikka ei kieltä osaakaan. =)

Mielestäni kaksikielisyys on rikkaus ja nostan hattua niille, jotka jaksavat lapsille nämä opettaa. Eikä kannata tuntea itseään epäonnistuneeksi, jos tämä ei toteudu. Se on paljon rankempaa kuin uskoisi!

Eikä kannata panikoida, jos lapsen kielellinen kehitys ei etene kovin vauhdilla. Ei tarvitse johtua kaksikielisyydestä, mut tietty voi johtua. Ei ole kuitenkaan vaarallista. =)

Tässä hieman Oulun yliopiston sivuilta. Kannattaa lukaista, jos asia on ajankohtainen itselle. =)
Sekä tutkijat että vanhemmat ovat olleet kiinnostuneita kaksikielisyyden myönteisistä ja/tai kielteisistä vaikutuksista (Arnberg 1987: 21). Eri yhteyksissä on tutkittu kaksikielisyyden vaikutusta älylliseen, kielelliseen, kognitiiviseen ja sosiaaliseen kehitykseen. Tulokset riippuvat paljolti tutkittavien henkilökohtaisista ominaisuuksista ja kielten omaksumistilanteesta, kieliin suhtautumisesta ja tutkimusmenetelmistä eli ketä ja mitä tutkitaan, ketkä ovat verrokkeina jne.
Aikaisemmin kaksikielisyyttä pidettiin lapselle kielellisenä ja älyllisenä riskinä (Sundman 1995: 35). Syynä tällaiseen käsitykseen ovat olleet useat 1900-luvun alusta lähtien tehdyt tutkimukset, joiden tulokset ovat ensi sijassa olleet ristiriitaisia: ensin negatiivisia, 60-luvusta lähtien positiivisia tai neutraaleja.
Kaksikielisyyden riskejä korostivat ensimmäiset tutkimukset 1923 vuodesta alkaen Walesissa. Uskottiin, että yhden kielen omaksuminen vie kielikyvystä 100 % ja että lapsi kykenee ottamaan vastaan vain yhden kielen. Kahden kielen samanaikaisen omaksumisen uskottiin vaikuttavan kielteisesti lapsen kielen kehitykseen jo pelkästään yksinkertaisen matemaattisen laskelman mukaan: kielet kehittyvät kumpikin vain 50 %:n verran, ja näin lapsesta tulee puolikielinen (Oksaar 1992 a: 10).
Kielteisiä tuloksia on esitetty niissä tutkimuksissa (esim. Wales), joissa on selvitetty kielellisen vähemmistön, maahanmuuttajien, alempiin sosiaaliryhmiin kuuluvien lasten kehitystä (esim. Skutnabb-Kangas 1988: 92). Monesti poliittisista syistä on mainostettu yhden, ylemmän luokan ja valtionkielen puhumista ja viitattu kaksikielisyyden haittoihin (Yhdysvallat, Neuvostoliitto). Yksikielisyyttä on kannatettu kansallisvaltion, kansalliskielen ja rotupolitiikan takia (Oksaar 1992 a: 11). Toisaalta pienvaltioiden kansat ovat joutuneet ottamaan vastaan toisen ”äidinkielen” (esim. Neuvostoliiton osavaltiot). Suurvaltojen kieliä on poliittisista syistä pidetty parempana vaihtoehtona ja jopa paikallisia pieniä kieliä kehittyneempinä (Hint 1987 a: 52, 1987 b: 45–46; Oksaar 1992 a: 10–13).
Puolikielisyys (semilingualism, double semilingualism) on saanut terminä osakseen nykytutkimuksen ehdottoman kritiikin (Baker–Prys Jones 1998: 14). Skutnabb-Kangas (1981: 248) korostaa, että termi puolikielisyys on saanut erityisesti Skandinaviassa halventavan ja vähättelevän sävyn, jonka vuoksi kaksikielisyyden tavoite on leimattu saavuttamattomana epäonnistumaan. Termiä alikehittyneet kielet käytetään joskus enemmän poliittisena kuin kielitieteeseen kuuluvana, kun kielet eivät pääse kehittymään ekologisten, poliittisten ja sosiaalisten olosuhteiden takia (Baker-Prys Jones 1998: 14). Monet kaksikieliset käyttävät kieliänsä eri tasoilla eri alueilla – he käyttävät kieliä tietyssä kontekstissa, mikä ei tarkoita, että kielet eivät olisi tarpeeksi kehittyneitä.
Vaikka kielitesteillä on mahdollista mitata vain pientä osaa ihmisen kielitasosta, testien perusteella on arvosteltu kaksikielisten osaamista ja kompetenssia. Kaksikieliset eroavat yksikielisistä sekä laadullisesti että määrällisesti kahden kielensä käyttämisessä, ja näennäinen ”puute” saattaa johtua sopimattomasta vertailukohteesta. (Baker–Prys Jones 1998: 14.) Kielteisinä seikkoina on pidetty kaksikielisillä koodien yhdistymistä, lainaamista, interferenssiä ja koodinvaihtoa (Baker–Prys Jones 1998: 62, 573). Todellisuudessa nämä kuuluvat kahden kielen omaksumisen prosessiin, ja koodinvaihtoa voidaan hyvinkin pitää kielenkäyttöä rikastavana ilmiönä (De Houwer 1998: 257–258).
Vasta 1960-luvulla kehittyneet sosio- ja psykolingvistiikka nostivat esiin kysymykset tutkittavien sosiaalitaustojen ja psykologisten edellytyksien tärkeydestä tutkimuksessa (testeissä). Tuolloin alettiin kiinnittää huomiota siihen, että tutkittavien tuli olla mahdollisimman samankaltaisia ja että etenkin kielen omaksumisen motivaation tulisi olla vertailukelpoinen.
Myönteisiä tuloksia kaksikielisyydestä ovat esittäneet Kanadasta peräisin olevat tutkimukset kuusikymmentäluvun alusta (Peal ja Lambert 1962) alkaen. Niissä otettiin huomioon sosiaaliset seikat ja lasten verrattavuus. Tulosten mukaan kaksikieliset lapset saavuttivat yksikielistä parempia tuloksia testeissä, jotka edellyttivät käsitteenmuodostusta tai mentaalista tai symbolista joustavuutta (Sundman 1995: 37). Ajattelukyvyn joustavuuden ovat huomanneet myös toiset tutkijat (tarkemmin Arnberg 1989: 24). Tyypillistä simultaanisesti kaksikieliselle lapselle on jo varhaisessa iässä tietoisuus kielistä, joita hän puhuu. Tietoisuus kielistä ilmenee esimerkiksi mielenkiintona kieliopillisia seikkoja kohtaan (Meisel 1990: 17; De Houwer 1995: 221) ja huomioina kielten sanojen erilaisesta merkityskentästä (Oksaar 1992 a: 7). On todettu, että kaksikieliset lapset huomaavat helpommin kieliopillisia virheitä (Arnberg 1989: 26) ja saavuttavat parempia tuloksia luovuutta sekä ongelmanratkaisua vaativissa tehtävissä (Sundman 1995: 37). On keskusteltu myös siitä, vaikuttaako kaksikielisyys tavalla tai toisella positiivisesti älylliseen kehitykseen (Baker Prys Jones 1998: 62, 66).
Lapsen kognitiivinen kehitys toisen ikävuoden loppupuolella luo edellytykset kielellisen tietoisuuden kasvuun. Lapsi saattaa jo toisena elinvuotenaan ymmärtää, että hänen ympäristössään puhutaan kahta kieltä. (Vihman 1985: 313.) Meiselin (1990: 5–22) mukaan ihmisen kognitiiviseen kehitykseen ja persoonallisuuteen vaikuttavat monenlaiset tekijät, jotka samalla koordinoivat hänen kahden kielen hallintaansa ja kielen valintaansa.
Jo antiikin Quintilianus vakuutti, että toisen kielen oppimisen valossa omaksutaan äidinkieli paremmin: ”Toisen kielen peilistä näen äidinkieleni ominaisuudet todellisuudessa selvemmin.” (Oksaar 1992 a: 8). Cumminsin "kynnysteorian" (1991: 70–71, 84–86) mukaan kaksikielisyys tuottaa kognitiivista etua vain silloin, kun lapsen kielitaidon taso ylittää molemmissa kielissä tietyn perustason eli kaksi kynnystä. Cumminsin teoria korostaa kummankin kielen samanvertaista tasoa, joka saavutetaan kieliä rinnakkain omaksuttaessa. Oksaar pitää kaksikielisyyden myönteisinä vaikutuksina analyyttisen ajattelun lisäksi positiivista vaikutusta lapsen älylliseen kehitykseen, monivivahteisempaa maailmankäsitystä ja ymmärtäväisempää suhtautumista toisiin ihmisiin. Kaksikielisen lapsen on myös helpompaa opetella seuraavia vieraita kieliä. (Oksaar 1989: 319.) Lapsuudessa oppiminen on helpompaa, koska lapsella ei ole vielä paljon muita tehtäviä. Lapsi on avoin ja rohkenee kokeilla: hän luo helposti kommunikaatiotilanteita ja oppii leikin kautta (Oksaar 1992 a: 9).
Meisel väittää, että joissakin tapauksissa monikieliset lapset saattavat omaksua kieliopin yksikielisiin lapsiin verrattuina nopeammin ja vähemmin virhein, koska he huomioivat enemmän kielen muodollista puolta. Hänen mukaansa kaksikieliset lapset pystyvät jo hyvin pieninä erottamaan kummankin kielensä sananjärjestyksen ja kieliopilliset keinot (Meisel 1990: 18; myös Romaine 1995: 209–210).
Kaksikielisiksi kasvetaan monesta syystä. Perheen ja lapsen emootiot kaksikielisyyteen suhtautumisessa ovat yhteydessä kaksikielisyyden omaksumisen tarpeeseen. Ulkopuolisesta tarpeesta saattaa olla kyse silloin, jos tarvitaan kahta tai useampaa kieltä. Tällainen on tilanne, kun yhteiskunnassa käytetään valtionkielenä kahta tai useampaa kieltä tai kun perhe muuttaa ulkomaille ja joutuu vaihtamaan kieltä väliaikaisesti tai pysyvästi. Näissä tapauksissa kieliympäristön muutosta ei aina koeta myönteisenä (Arnberg 1989: 12). Muuttaminen vaikuttaa tietynikäisiin lapsiin eri tavalla ja saattaa aiheuttaa kriisejä.
Kahden kielen käyttö perheessä tuottaa varmasti lisäongelmia ja vaatii vanhemmilta suurempaa huomiota lasta kohtaan, enemmän aikaa ja kielellisiä virikkeitä sekä myönteisempää suhtautumista ja tukea. Vaikka lapsi ei itse puhuisi kahta kieltä, jo pelkästään kahden kielen kuuleminen päivittäin kehittää hänen kielikykyään. Hän omaksuu helpommin vieraita kieliä ja pystyy toisen kielen kontekstissa, esimerkiksi ulkomailla, suhteellisen nopeasti vaihtamaan kieltä. (Oksaar 1989: 319; 1992 a: 9, Huss 1991: 137–138.) Tärkeintä lapsen kannalta on, että ensi sijassa äiti, isä ja lähisukulaiset suhtautuvat myönteisesti kaksikielisyyteen, että lapselle tarjotaan riittävästi kielellisiä virikkeitä kummallakin kielellä ja että löytyy kumpaakin kieltä puhuvia aikuisia ja lapsia kavereiksi (Arnberg 1989: 15).
Vaikka lasten kaksikielisyyttä onkin laajalti tutkittu, De Houwerin (1995: 249) mukaan käsitys siitä, miten normaali kaksikielisyys kehittyy, ei ole vielä vakiintunut. Ennakkoluulot kaksikielisyyden aiheuttamista kehityshäiriöistä vaikuttavat edelleen sekä joihinkin vanhempiin että asiantuntijoihin, esimerkiksi puheterapeutteihin ja psykologeihin (Baker–Prys Jones 1998: 574). Pelätään, että lapsilta vaaditaan liian paljon, heidän persoonansa minä-kehitys saattaa hajota, he saattavat alkaa änkyttää tai voivat kehittyä muuten toisia lapsia hitaammin (Oksaar 1992 a: 10). Romaine (1995: 213) toteaakin, että valitettavasti jotkut ovat tähän asti suhtautuneet kaksikielisyyteen kielteisesti ja nähneet kaksikielisyydessä vaaran. Toisaalta on korostettu (Baker–Prys Jones 1998: 574), ettei kaksikielisyys lisää riskiä kielen kehityksen viivästymiin tai häiriöihin.
Kaksikielisten kielihäiriöisten lasten tutkimus puuttuu lähes kokonaan (Holm ym. 1997: 55, myös Crutchley ym. 1997: 118, Baker–Prys Jones 1998: 574). Kun yleisesti ollaan sitä mieltä, että kaksi- ja monikielisyys ei aiheuta vahinkoja, on hyvin vähän tietoa siitä, miten kielten runsaus vaikuttaa lapsiin, joilla on alttius jonkinlaiseen kielihäiriöön (tai laajempaan kehityshäiriöön). Kaksikielisten lasten kielenkehitystä koskevat tutkimustulokset eroavat laajalti, eikä siitä syystä ole mahdollista kehittää yleistä ”normia”, josta selviäisi normaalin, hitaahkon tai häiriintyneen kehityksen raja. Näin puuttuu myös tieto terapiasta. Se, järjestetäänkö terapia yhdellä (ja kummalla) vai kaksikielisen kummallakin kielellä, riippuu usein terapeutin kielivalikoimasta. Terapiaan on suhtauduttava tapauskohtaisesti, mutta yleisesti ottaen kaksikielisyyden vaihtaminen terapian merkeissä (tai terapeutin vaatimuksesta) yksikielisyyteen ei ole ongelman ratkaisu ja saattaa, odotuksenvastaisesti, aiheuttaa dramaattisen kielteisiä vaikutuksia. (Baker–Prys Jones 1998: 574.)

Lähde: http://herkules.oulu.fi/isbn951426648X/html/x264.html

Koulu alkaa

Taas alkaa koulut ja tarhat. Kaihoisaahan se on, mutta arkeen on palattava. Toisaalta monelle perheenäidille töissäkäynti on enemmän lomaa kuin kesäloma. Kun perheessä on pieniä lapsia, äiti joutuu toimimaan mm. kokkina, sairaanhoitajana, siivoojana, kodinhoitajana, ompelijana, herätyskellona, patjana, yövartijana, organisoijana, konsulttina ym. Ja tämä pesti on 24/7. Käskyjä satelee joka puolelta ja siinä härdellissä pitäisi saada vähän aikaa itsellekin. Työ on ihan hyvä pakokeino, mutta liika on tietenkin pahasta.

Poimin muutamia kivoja juttuja MLL sivuilta.

Lapsi on valmis aloittamaan koulun mm. kun:

• Lapsi kykenee suoriutumaan tietyistä perustarpeista itsenäisesti, esim. wc:ssä käynnistä, käsien pesusta, syömisestä, riisumisesta, pukemisesta ja takin ripustamisesta naulaan.
• Lapsi pystyy olemaan erossa vanhemmistaan koulupäivän ajan ja tarvittaessa toimimaan itsenäisesti koulupäivän jälkeenkin. Lapsen pitää tietää kuka aikuinen hänestä kulloinkin huolehtii.
• Lapsi on fyysisesti valmis koulutyöhön. Tämä tarkoittaa esim., että lapsi jaksaa kulkea koulumatkan ja toimia koulussa, ja että silmän ja käden yhteistyö ja kynäote ovat niin kehittyneet, että lapsi voi opetella kirjoittamista.
• Lapsi on riittävän pitkäjänteinen ja jaksaa keskittyä mm. istumaan paikoillaan, tekemään tehtäviä ja ottamaan vastaan uusia asioita ja ohjeita.
• Lapsi ymmärtää puhetta ja osaa ilmaista itseään puhumalla.
• Lapsi osaa odottaa, malttaa vuorotella ja sietää pettymyksiä ja turhaumia riittävän hyvin.
• Lapsi pystyy hakeutumaan muiden lasten seuraan ja toimimaan kavereiden kanssa.
• Lapsi ymmärtää esim. mitä vähentäminen ja lisääminen tarkoittavat tai miten esineet voivat kuulua samanaikaisesti eri luokkiin.

Toki nämäkin ovat karkeita yleistyksiä, mutta hyvin suuntaa antavia. Vanhempien on muistettava, että koulun tehtävä ei ole opettaa lapsia tottelevaisiksi, vaan tämä on tehtävä kotona. Kaikki lähtee kotoa, kellään muulla ei ole velvoitetta kasvattaa lasta. Rajat ja säännöt on oltava. Saksalaisen tutkimuksen mukaan 2/3 lapsista ei tottele asianmukaisesti koulussa. Ongelmat ovat lähtöisin kotoa. Jossain vaiheessa oli liikkeellä buumi, että lapsille ei saisi edes ääntä korottaa saatikka kieltää suunnilleen mitään. Eihän se ole elämää. Kauheata nuorella lähteä maailmalle noilla eväillä. Rajat ovat rakkautta. Kuri ei tarkoita henkistä tai fyysista pahoinpitelyä vaan pitää vain pysyä tiukkana ja määrätietoisena. Voimiahan se toki vie. Onneksi tuokin buumi on pikku hiljaa väistymässä ja vanhemmat ovat taas ottaneet vanhemman roolin. Tästä kuitekin myöhemmin lisää.

Pakko vielä mainita koulukiusaamisesta sen verran, että kannatta lukaista asiasta täältä.
Hyvä pointti on mm. se mitä vanhemmat voivat tehdä:

• Keskustele kiusaamisesta lapsesi kanssa, vaikka asia ei koskettaisikaan perhettänne juuri nyt.
• Kerro lapsellesi, että kiusaaminen on aina väärin.
• Eläytykää pohtimaan miten pahalta, yksinäiseltä ja surulliselta kiusatusta tuntuu. Tämä auttaa lapsen empatiakyvyn kehittymistä.
• Kysy, miten lapsesi on toiminut tai mitä hän tekisi, jos hän huomaisi, että jotakuta kiusataan. Meneekö hän mukaan ja alkaa ilkkua vai vetäytyykö pois, etteivät kiusaajat ottaisi häntäkin silmätikukseen? Kerro lapselle, että on rohkeaa asettautua puolustamaan tyttöä tai poikaa, joka on joutunut toisten syrjimäksi. Puolustaminen on paljon vaikeampaa kuin mukana ilkkuminen. Muutkin lapset arvostavat varmasti sellaista, joka rohkeasti puuttuu kiusaamiseen, vaikka eivät sitä itse uskaltaisikaan tehdä. Kerro, että kiusaamisesta pitää kertoa jollekin aikuiselle, vaikka opettajalle tai vanhemmalle.
• Tue lapsesi ystävyyssuhteita koulukavereihin. Kutsukaa yhdessä kavereita kotiin.
• Osallistu luokan järjestämiin tilaisuuksiin ja tutustu toisiin vanhempiin. Vanhempien keskinäinen yhteistyö ehkäisee kiusaamista.

Asiasta löytyy lisää MLL sivuilta. Mutta toki ensin lähdetän aina innolla kouluun murehtimatta turhia! Kaikkeen on vain hyvä varautua. Nykyisin koulukiusaaminen on vähentynyt radikaalisti, koska opettajat ovat oikeasti kiinnostuneet aiheesta ja panostavat siihen. Kiusaamiseen puututaan heti. Eräs viisas ja kokenut lasten neurologi kertoi, että yksi parhaita keinoja on ottaa kiusaajan ja kiusatun vanhemmat koululle palaveriin. Luulisi viestin menevän perille. Joskus kuulee kaikkia tekosyitä, miksi lapsi käyttäytyy huonosti (kotiväkivalta, vanhempien ero ym). Mutta nämähän eivät ole hyviä syitä kiusata viattomia ja tämä on kaikkien ymmärrettävä.

Kaikesta kannattaa puhua myös lasten kanssa, sillä pienillä lapsilla kiusaamistilanne saattaa olla vain väärinkäsitys ja kun aikuinen tulee oikaisemaan tilanteen, ovat lapset taas kavereita. Joskus pieni lapsi saattaa tulla tönäisemään toista, koska haluaa leikkiä tämän kanssa. Tällöin on opetettava lapselle, että tuo ei ole sopiva tyyli hakea kaveria leikkiin.

Niin rankkaa kuin se onkin jättää lapsi tarhaan, niin hyvin se siellä pärjää! Äidille taitaa olla rankinta. Minusta on ihan normaalia, että äidillä pääsee kyynel kun lapsi lähtee ensimmäisen päivänä kouluun. Onhan se kaihoisa hetki, mutta toisaalta ihana, koska yksi etappi taas suoritettu. Vanhempien tehtävähän on kuitenkin tehdä itsensä tarpeettomiksi. Itse ainakin toivon että lapsistani tulee vahvoja ja itsenäisiä aikuisia, jotka pystyvät ratkaisemaan ongelmat itse. Mutta tottakai tulen auttamaan heitä aina kaikinkeinon iästä huolimatta, mikäli tarve vaatii.

1-2v kehityksestä

Tässä on MLL sivuilta tiivistelmää, miten lapset yleensä kehittyvät 1-2v aikana. Jokanen lapsi kehittyy tavallaan eikä lapsia kannata liikaa verrata toisiinsa. Mainitut iät ovat vain suuntaa antavia. Ja esim. keskoset kehittyvät omaa tahtiaan.

• Lapsi leikkii jo joitain aikoja itsekseen, mutta haluaa välillä käydä tankkaamassa turvaa vanhemman tai hoitajan sylissä.
• Ikäkauden alkuvaiheessa lapsella on usein rajaton itseluottamus ja halu valloittaa maailma. Muutaman kuukauden kuluttua lapsi voi muuttua araksi, vanhempiin takertuvaksi ja alkaa vierastaa perheen ulkopuolisia. Itsevarmuus lisääntyy lähempänä 2-vuotispäivää.
• Oma riepu, pehmolelu tai tutti on usein tärkeä unien aikana tai vanhemmista erossa ollessa.
• Lapsi pelkää kovia ääniä ja putoamista (tai sitten ei xD)
• Useat oppivat kävelemään 1½ vuoden ikään mennessä. Käveleminen varmistuu vähitellen.
• Kun liikuntataidot kehittyvät, lapsi alkaa kiipeillä, juosta, kurotella ja heitellä tavaroita.
• Liikkuvan lapsen turvallisuus on varmistettava.
• Lapsi nauttii toisten lasten seurasta, mutta saattaa kohdella kavereita kovakouraisesti.
• Suosittuja leikkejä ovat kurkistus- ja taputusleikit, esineen ottaminen ja antaminen sekä leikkilorut ja vähän myöhemmin mielikuvitusleikit.
• Mieluisia leluja ovat palikat, perässä vedettävät lelut, pallo, kodin tavarat ja kirjat. 1½-vuotias alkaa kiinnostua nuppipalapeleistä.
• Lapsi sanoo yksittäisiä merkitseviä sanoja, jotkut jo yksinkertaisia lauseita.
• Puheen kehitystä edesauttaa esineiden nimeäminen, puhuminen ja yhdessä lukeminen.
• Lapsi ymmärtää enemmän puhetta kuin tuottaa sitä itse.
• Lapsi kasvaa vuodessa n. 10–12 cm ja paino lisääntyy n. 3 kg.
• Hampaita puhkeaa lisää. Ikäkauden lopulla niitä on kaikkiaan jo 16–20.
• Potalla istumista voi harjoitella, mutta vielä ei tarvitse odottaa kuivaksi oppimista.
• Osa lapsista nukkuu kahdet päiväunet, useimmilla toiset unet jäävät pois ennen toista syntymäpäivää.
• Lapsi alkaa harjoitella itse syömistä, kupista juomista ja vaatteiden riisumista.
• Ikä on sopiva tutista ja tuttipullosta luopumiseen.

0-1-vuotiaan kehityksestä tiivistettynä

Vauva tarvitsee kehittyäkseen vuorovaikutussuhteen toiseen ihmiseen. Vauvalla on valmiuksia ja tarve vuorovaikutukseen syntymästä alkaen. Pysyvä ja läheinen suhde äitiin, isään tai molempiin on ensiarvoista. Lapsen kehityksen kannalta on tärkeää, että hänelle kehittyy vauvavaiheessa ja varhaisvuosina hyvä perusturvallisuus.

Vauvat ovat erilaisia jo syntyessään ja jokainen vauva ilmaisee tarpeensa omalla tavallaan. Täysiaikaisen vastasyntyneen mitat ovat keskimäärin 48–53 cm ja 2 700–4 000 g. Raskausajan diabetes nostaa vauvan painoa ja tätä ei saa väheksyä. Se voi aiheuttaa suuria ongelmia synnytyksessä ja jatkossa lapsen terveydelle. Puolivuotiaana syntymäpaino on kaksinkertaistunut ja pituus lisääntynyt n. 15 cm. 1-vuotiaana syntymäpaino on kolminkertaistunut ja pituus lisääntynyt keskimäärin 25–30 cm.

Jokainen vauva kehittyy omaan, yksilölliseen tahtiinsa, joten alla mainitut iät ja kehitysvaiheet ovat suuntaa antavia.

Tiivistelmä 0-1 -vuotiaan kehityksestä

0–2 kk

• Vauva katselee vanhempiaan tarkasti ja matkii aikuisen ilmeitä.
• Ensimmäinen hymy annetaan vanhemmalle n. 6 vk:n ikäisenä. Samoihin aikoihin itketään ensimmäiset kyyneleet.
• 1–2 kk:n iässä vauva nostelee päätään vatsalla ollessaan.

2–4 kk

• Vauva nojaa vatsamakuulla kyynärvarsiinsa.
• Hän tavoittelee leluja ja yrittää tarttua.
• Lapsi jokeltelee ja kujertelee 2–3 kk:n iästä alkaen.
• 3–4 kk:n ikäiset ovat kiinnostuneita muista lapsista, 4-kuinen nauraa ääneen ja voi kiljua riemusta.

4–6 kk

• Vauva tarttuu esineisiin kahdella kädellä ja vie ne suuhunsa.
• 5–6 kk:n iässä lapsi kääntyy selinmakuulta kyljelleen, siitä kohta vatsalleen ja pian myös päinvastoin.
• Ensimmäinen hammas puhkeaa tavallisimmin alas eteen 4–8 kk:n iässä.

6–8 kk

• Lapsi ojentaa käsivarsiaan päästäkseen syliin, osoittaakseen esineitä ja näyttääkseen, mitä on kädessä.
• 6–9 kk:n iässä on vierastamisvaihe. Lapsi alkaa pelätä muita kuin vanhempiaan ja eroa vanhemmistaan. Vaihe kestää voimakkaimpana 3–4 kuukautta. Vierastamisen ajoittumisessa ja vahvuudessa on yksilöllisiä eroja.
• Vauva istuu ensin tukea vasten tai käsiinsä nojaten ja ilman tukea 7–8 kk:n iässä. 
• Vierastaminen kertoo siitäkin, että lapsi alkaa ymmärtämään, että on eri henkilö kuin äitinsä ja ottaa ensimmäisen askeleen kohti itsenäistymistä. Tämän tapahtuman on sanottu olevan suurin "ahdistus" ihmisen elämänkaaressa ja aikuinen ei vastaavanlaisesta ilman mielialalääkitystä selviäisi. Mutta vauvat kestävät paljon pettymyksiä ja paranevat kaikenlaisista elämän traumoista niin hyvin, että jokainen vauva tästä selviää. Sylin tärkeyttä ei tietenkään saa vähätellä. 24/7 ei tarvitse sylissä istua, mutta normaalia enemmän kuitenkin.

8–10 kk

• Lapsi ymmärtää ensimmäisiä sanoja n. 9 kk:n iässä.
• Lapsi oppii ryömimään ja sitten konttaamaan.
• 9-kuinen seisoo tukea vasten, opettelee itse seisomaan nousua, osaa poimia pikkuesineitä peukalon ja etusormen avulla (pinsettiote).

10–12 kk

• Ensimmäiset omat merkitsevät sanat ilmaantuvat n. vuoden iässä.
• Lapsi oppii seisomaan ilman tukea ja kävelemään tuettuna, joku ottaa jo ensiaskeleita.
• Lapsi harjoittelee lusikan käyttöä ja sukkien riisumista.

Kommunikointia lapsen kanssa on muunkinlaista kuin puhe. Puhuminen lapselle on älyttömän tärkeää, mutta eleitä ja ilmeitäkin oppii tulkitsemaan. Tähän erikoistuneita ammattilaisia ovat mm. lastenpsykiatrit.

Nämä ovat tosiaan ihan vain suuntaa antavia, eikä kannata säikähtää, jos lapsen ensimmäiset sanat tulevat vasta 3v iässä (yleistä pojilla, "tankkaavat" sanat ennen kuin tuottavat ne itse). Jos lapsi ei kuitenkaan esim. osoita mitään mielenkiintoa liikkeellelähtöä kohtaan 10kk iässä, niin voi kokeilla esim fysioterapeuttia. Aina kannattaa kysyä neuvolalääkäriltä, jos joku askarruttaa.

Jos ei ole hajuakaan mitä lapsen kanssa tulisi tehdä, niin tärkeää on pysyä rauhallisena ja ottaa lapsi syliin. Vaunuissa on turha lykätä ja huudattaa lasta pitkiä aikoja. Neuvolaankin voi aina soittaa. =)

Lähde: Väestöliitto

Liikkumaanopettelemisesta ym.

Lapsia ei kannata verrata toisiinsa. Joku oppii kävelemään 8kk iässä, toinen 1v4kk. Ja yhtä terveitä ovat kaikki. Ja tästä 8kk ikäisenä kävelemään oppineesta ei välttämttä tule maratoonari. ;) Monella on käynyt niin, että ensin opitaan nousemaan ja kävelemään tukea vasten, sitten vasta konttaamaan. Jokainen tyylillään. Jotkut skippaavat konttaamisen kokonaan. Kun vauva oppii jotain uutta, hän usein unohtaa sen sitten pariksi viikoksi. Näin käy usein mahalleen/selälleen kääntymisen kanssa. Se on ihan normaali ilmiö. Ne tulee kyllä uudestaan sieltä. Jos vuoteen mennessä lapsi ei osoita mitään intoa alkaa liikkumaan, niin silloin pitää jo alkaa selvittelemään mikä on hätänä. Jotkut lapset ovat tarkkailijoita ja saattavat sitten vuorostaan oppia aiemmin puhumaan tai ovat esim tosi käteviä käsistään. He huomaavan ympäristöstään tarkkojakin asioita. Eihän sitä kaikkea maailmassa kerralla voi oppia. =)

Puheen oppiminenkin voi joillain kestää. Jotkut oppivat vasta 3-vuotiaina puhumaan ja tämä voi olla ihan normaalia. He aloittavat usein suoraan useilla sanoilla tai lauseilla. He ikään kuin "tankkaavat" kaiken sanavaraston itsellensä ja sitten kerralla tuottavat sen kaiken ulos. =D
Tietty ensimmäiseksi kannattaa tutkia kuulo, jos nyt jotain haluaa lapsesta testata. Usein huonokuuloiset lapset aistivat, jos heitä lähestytään tai kutsutaan. He huomaavat kaikki pienetkin varjot ym, joita he lukevat näppärästi. Siksi osa jää varhaisessa vaiheessa huomaamatta.

Jos äidistä (tai isästä) tuntuu, että jotain on pielessä, niin tätä kannattaa aina uskoa. Ja vanhempien kannattaa ottaa asia neuvolassa/lääkärissä puheeksi, jos tuntuu, että lapsen kehityksessä on hidastumaa. Se ei ole mikään häpeä, jos lapsi on hidas oppimaan.

Kun lapsi oppii uutta, yöunet yleensä häiriintyvät hetkeksi.

Lapset ymmärtävät puhetta ym  asioita maailmasta aina enemmän mitä vanhemmat uskoisivat! Lapset ovat sairaan fiksuja! ;D