keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Nuorimmaisen unilelu ja nukkuminen

Kattokaas mikä meidän kuopuksella on unikaverina. Pointti ei ole siis toi Luigi ukkeli, vaan tuo naru. Vanhempi poikamme on ihan oikea Luigi-fani, mutta nuorimmainen (1v) otti tämän lelun omakseen, sillä lelussa oli kiinni muovilenkki, jossa oli muistaakseni hintalappu tai vastaava. Tavaroissahan on muovijuttuja kiinni. Usein muovi on leikattava irti (esim. vaatteista), mutta tässä oli muovirenkula, joka vaikutti aika napakalta. Lenkki tosin irtosi ja sidoin sitten tuommoisen langan tilalle. Toimii ehkä jopa paremmin. Toki tuostakin voisi panikoida, että voi ei jos lanka irtoaa ja poika syö sen. Mutta 1-vuotias osaa jo aika näppärästi vain nakata sen pois enkä jaksa alkaa siitä seinille hyppimään, sillä tuo on niin hyvä rauhoituskonsti kaikkeen. Muuta lelua poika ei ole hyväksynyt. Poika nimittäin rauhoittuu kietomalla narun peukalon ympärille ja sitten hän imee peukkua! Kesti tooosi kauan, ennen kuin löysin jonkun lelun, joka rauhoittaa vauvaa. Vanhemmalle pojallemme löytyi uniriepu siinä puolen vuoden iässä (jota sai toki pari kuukautta hänellekin tuputtaa), joka rauhoitti yömme ja nukahtamistilanteet täydellisesti. Kuopuksemme on ollut astetta temperamenttisempi eikä hän oikein meinannut hyväksyä muuta kuin äidin hiustupon. Eihän silleen nyt voi nukkua että vauva repii äidin hiuksia koko yön. Olen huomannut että poika rauhoittuu ja nukkuu paremmin omassa pinnasängyssään, mutta välillä otan hänet meidän väliin sänkyyn, jos näyttää ettei hän rauhoitu (esim. hampaat tai flunssa) enkä tietty jaksa itse yöllä nousta kovin pienestä ylös häntä hyssyttämään tai keinutuoliin istuskelemaan. Hiustuppo saattoi häntä rauhoittaa, mutta loppujen lopuksi hän vain riehaantui siitä eikä tuo hiusten repiminen äidin päästä tietty muutenkaan ole kovin hyvä juttu. x) Kaikkea sitä näkee... Kuopus on muutenkin hauska kaveri, kuten tekstin lopusta käy ilmi. Ei kovin helppo, mutta en pidä vaikeanakaan. x)
 
Esikoisemme unikoulu 4v sitten
 
Minun oli aikoinaan tarkoitus tehdä tänne postaus, miten unikoulu etenki esikoisemme kanssa 6kk iässä, mutta ilmeisesti se on jäänyt, sillä en löydä semmoista. Esikoisellemme nimittäin piti pitää tuo suosittu Tracy Hoggin nostelu-unikoulu 5,5kk iässä, sillä hän heräsi 1-2h välein joka yö 2kk ajan! Unikoulun vetäminen on usein aika raskasta eikä sitä ihan pienestä heräilystä jaksa vetää. Esikoinen on loppupeleissä ollut aika helppo ja lupsakka lapsi. Ei älyttömän temperamenttinen. Vauvana nukkui heti 6h yössä putkeen eikä paljon itkeskellytkään. 4kk iässä sitten alkoi tulla vaikeampaa ja heräily alkoi. Tämä oli minun moka suurelta osalta, sillä olin opettanut hänet nukahtamaan vain tissille ja vauvahan havahtuu useita kertoja yössä ja mikäli hän ei yksin osaa nukahtaa, huutaa hän äidin apuun. Perhepetikään ei meille oikein sopinut, koska vanhemmat eivät sitten nukkuneet kunnolla. Unikoulun etenemisestä olen tehnyt muistiinpanot ja ne ovat aika kiva esimerkki miten unikoulu voi edetä ja myös aika opettavaista. Kootusti voisi sen verran tähän tiivistää, että eka yönä tein 100 nostoa. Sitten se väheni nopeasti 10-20 nostoon. Päiväunet olivat tietty hankalammat, mutta kyllä nekin ajan kanssa paranivat. En vain antanut periksi, vaan nostelin ja tassuttelin päivälläkin. Jotenkin homma ei vain kunnolla pelittänyt, joten siirryin kuuntelemaan vauvan itkua ja huomasin ettei vauva edes itkenyt vaan mölötteli sängyssä itsekseen. Joskus tätä mökää kestijopa 20min, muttei se kuulostanut mitenkään pahalta. Mökästyskin jäi sitten ajan kanssa pois. Tähän ehkä eniten vaikutti tuo uniriepu, johon usein tipautin hieman äidinmaitoa. Viimeisin saavutus on mieheni ansiota. Nukuin vierashuoneessa 1-2vkoa korvatulpat päässä ja mies nousi öisin tassuttelemaan vauvaa. Mies ei ihan pienestä havahtunut, joten usein vauva ehti 15-30sekunnissa rauhoittua itsekseen (ei vauva edes oikeastaan ollut hereilläkään). Kaiken kaikkiaan "täydellisen vasteen" saaminen taisi kestää jopa 2kk, mutta yöt helpottuivat kuitenkin jo kahdessa viikossa enkä enää kävellyt päivisin kuin zombi univelkaisena. Lopulta poika tosiaan jäi aina omaan sänkyyn tyytyväisenä unirievun kanssa ja nukkui öisin 12h putkeen (klo19-7). Olihan elämä juhlaa. =D Pinnasängystä pois siirryttäessä tulikin sitten iltaisin vähän ongelmia kun lapsi ei tahtonut pysyä sängyssä. Mutta tämä vaihe kesti noin vuoden ja sen jälkeen ei ole ollut muuta ongelmaa, muuta kuin yöllä saattaa pelätä ja tulla äidin ja isän viereen.
 
Uniriepu
 
Hehkutan vielä unirievun/-lelun vaikutusta vauvaan. Nimittäin unikoulun onnistuminen jää usein siitä kiinni. Tarkemmin unilelusta voi lukea tästä aiemmasta postauksestani. Psykologienkin mukaan unilelu on tärkeä asia lapselle, kun hän on erossa äidistä yöllä. Ei tosiaan ole tarkoitus, että lapsi pönöttää äidin vieressä 24/7. Mutta toki näin voi tehdä, jos siltä tuntuu. Vauvasta vain tulee ihan yhtä hyvä, vaikka hänellä on välillä jokin korvaava rätti vieressä, joka esim. tuoksuu äidiltä.
 
Kuopuksemme nukkuminen
 
Kuopuksemmekin on mielestäni ollut ihan normaali vauva. Ei helppo eikä haastava. Vauvana heräsi 2h välein syömään yöllä, mutta en pitänyt tätä mitenkään väsyttävänä, sillä hän kävi tissillä ja sen jälkeen jäi tyytyväisenä omaan sänkyyn (hereille tai nukkumaan). Yöt olivat rauhalliset. 6kk kohdalla hän heräili ehkä kerran yössä mikä ei ole paha. Sen verran vain unikoulutin, että halusin hänen nukahtavat illalla itse omaan sänkyyn. En oikeastaan ikinä antanut pojan nukahtaa tissille, sillä siitä pois opettaminen on vaikeaa. Vauva sinänsä ei helposti nukahtanutkaan koskaan tissille, joten tämä oli helppo toteuttaa. Jotkut vauvat nukahtavat suunnilleen jo kun näkevät tissin. Minä mielummin nukutin vauvan syliin, sillä siitä opettaminen pois on helpompaa kuin tissiltä. Tämä toimi hyvin, mutta ihan itsekseen hän ei yleensä illalla nukahtanut. Tein niin, että istuin illalla sängyn vieressä ja hyräilin aina samaa laulua, kunnes vauva rauhoittui (1-2min yleensä kesti). Koitin myös nostelua, mutta tästä vauva vain raivostui (ei siis sopinut hänelle). Poika on kyllä sylivauva, mutta jostain syystä illalla nukkumaan mennessä haluaa olla rauhassa. Tassuttelu toimi ihan hyvin, mutta parhaiten kuitenkin tuo että istuin vain pinnasängyn vieressä. Vauva nukkuikin 7kk iässä yöt putkeen, mutta sitten alkoi 2kk kestävä hampaiden teko (7kpl tuli tuossa ajassa) ja useat flunssat. Yöt olivat ihan kohtalaiset, mutta heräilyjä oli 1-2/yö. Usein vauva rauhoittui ihan vellipullolla (imetys loppui 7kk iässä kun maito ei riittänyt). Käytin häntä monesti korvalääkärilläkin yhtä äkkisen itkuisuuden takia, mutta nuorimmaisella ei ole koskaan mitään vakavampaa helposti tullut. Vanhempi on sitten päinvastainen. Kauheassa korvakierteessä vauvana. Hän on vain ollut siitä hassu, että kipeänä hän on nukkunut jopa sikeämmin. Hänellä usein epäiltiin ihan tosi vakavaa tautia, sillä korvatulehdus veti hänet aina niin veteläksi. Noh, kuitenkin tämä nuorimmainen aloitti taas yöheräilyt, mutta 1-2/yössä ei vielä niin paha ollut että olisin jaksanut unikoulua alkaa taas vetämään. Halusin öistä vaan helpot. 9kk kohdalla kävin 6vkoa töissä ja mies piti isäkuukauden (tämä olisi mielestäni melkeinpä pakollinen kaikille isille, ihan huippujuttu). Kun taas jäin kotiin oli vauva nilkassa kiinni koko ajan. Toki mukana oli ehkä eroahdistustakin ja muutenkin hän on aika mammanpoika. Mutta varmasti vaikutti tuo töissäkäyntipätkä. 1v iässä yhä yleensä herää kerran yössä vellipullolle. Nälkä tuskin on, mutta sillä hän rauhoittuu parhaiten ja mikäli pulloa ei tule, hän valvoo joka ikinen kerta 2-3h yöllä, joten ei kiitos. Poika havahtuu meidän huoneessa helposti pienellekin rapinalle, joten nyt on vuorossa omaan huoneeseen siirtäminen, jolloin hän saa nukkua rauhassa ja itsekään en niin helposti herää hänen tohinaan. Kuulen kyllä jos poika ei rauhoitu ja vien pullon hänelle. Tämä toimi hyvin esikoisemmekin kohdalla. Vanhempien kanssa samassa huoneessa nukkuvalle vauvalle tulee usein öisin halu alkaa nousemaan ylös, mutta omassa huoneessa unet voi rauhoittua. Ja pieni lapsi ei muuten tajua pelätä kuten esim. hyvän mielikuvituksen omaava nelivuotias. Sitä ei tarvitse pelätä. Jos homma ei pelitä, voi sänkyjä taas justeerata kunnes kaikki saavat nukutuksi. Ja tuo unilelu, jossa on tuo hassu naru, toimii nykyisin tosi hyvin rauhoittelussa. Mikäli hän havahtuu, käyn vain antamassa tuon hänen käteensä mikäli hän ei sitä itse löydä. Hyvät unethan ovat aina se tavoite. Et näin erilaisia voivat lapset olla. Mielestäni on kiva että pojat ovat noin erilaisia. =) Vaihtelua elämään.


torstai 17. huhtikuuta 2014

Kiukku kiukku kiukku

Kiukkukohtaukset kuuluvat elämään, mutta osa vanhemmista suhtautuu näihin todella varoen tai sitten provosoituen. Jos aletaan kovasti hyssyttelemään, ettei lapsi vain saa kiukkukohtausta, niin silloin kannattaa muuttaa asennetta. Kiukkukohtauksia tulee paljon ja paras suhtautuminen niihin on pitää oma pää kylmänä. Laitan tähän muutaman suuntaa antavat vinkin, miten eri tilanteissa voi toimia. Kannattaa myös ottaa huomioon, että ihmisillä on eri temperamentti. Tämän voi tunnistaa jo vauvoista. Kannattaa vilkaista postaus tunnista vauvasi temperamentti. Tuota ei kannata liian tosissaan ottaa, mutta on ihan hauska lähinnä tietää.
 
"Hyvänlaatuisia kiukkukohtauksia"
 
Ensiksikin on paljon kiukkukohtauksia, jotka ovat ihan "luvallisia". Täytyyhän lapsen saada kiukutella eikä häntä siitä saa joka kerta rangaista. Ilman pientä kapinointia lapsen psyyke kärsii. Esim. uhmaikä ja murrosikä ovat erittäin tärkeitä vaiheita elämässä kohti lapsen itsenäistymistä. Muuten lapsi voi jäädä ihan lapsentasolle, mikäli ei saa kunnon irtiottoa vanhemmista.
 
Jokainen varmaan tietään tarhapäivän jälkeisen kiukun. Tämä on vain hyvä merkki, sillä jos lapsi ei uskalla kiukutella kotonaan, niin jotain on vialla. Pitkän tarhapäivän jälkeen ei kannata vielä lasta markettiin, sillä tarhapäivä on lapselle työpäivä ja se on erittäin raskas. Tarhassa ei kehtaa tädeille alkaa mahtihemeleitä vetämään, joten ne tietty kaatuvat sitten vanhempien niskaan. Ja hyvä niin, että tulee kiukku ulos.
 
Jos lapsi vetää äksät karkkihyllyn edessä, niin tähän voi yrittää reagoida niin että ei juurikaan noteeraa kohtausta vaan odottaa menisikö se siitä piakkoin ohi. On ihan sama mitä muut ihmiset ympärillä ajattelevat. Keskittykööt omaan elämäänsä. Jos kohtaus menee mahdottomaksi, voi lapsen ottaa kainaloon ja lähteä kaupasta. Usean lapsen kanssa kannattaa tehdä niin, että tehdään pelisäännöt ennen kauppaan menoa valmiiksi. Kerrotaan miten kaupassa tulee käyttäytyä ja mitä seuraa jos ei tottele. Pienille lapsille voi ottaa mukaan lelun (tai tutin ym) ja vanhemmille antaa listan, jonka avulla he voivat auttaa kaupassa, jotta lapsillakin on tekemistä. Onko mitään tylsempää lapselle kuin kaupassakäynti, josta ei edes karkkia tai lelua saa mukaan.
 
Jos lapsi ei saa kotona haluamaansa (esim. karkkia) ja vetää hemelit, kannattaa tässäkin koittaa pysyä itse rauhallisena. Saahan sitä kiukustua. Lapselta ei voi odottaa aikuisen tyyntä käyttäytymistä pettymystilanteissa. Voi jatkaa omia puuhasteluja ja sanoa vain rauhallisella äänellä, että nyt ei tule karkkia.
 
Miten toimia eri ikäisten kanssa
 
Pienen lapsen (alle 2v) kanssa kannattaa olla tarkkana, sillä hän ei oikein vielä ymmärrä kiukkua. Lapsen vieressä kannattaa olla ja katsoa ettei hän loukkaa itseään. Alle 1v pitää aina ottaa syliin, sillä hän ei kerta kaikkiaan ymmärrä mikä meni pieleen. Alle 1-vuotiashan osaa myös kiukutella. Hän voi esim. suuttua siitä että tuiskahtaa pyllylleen tai sitten hänet otetaan pois hajottamasta digiboxia, joka olisi niin kivaa. Tietty jos lapsi huitoo kovasti ja raapii vaikka kasvoja, on hänet välillä laskettava alas. Alle 2v kiukkukohtauksissakin voi toki koittaa ottaa lasta syliin, jos näyttää ettei hän itse kykene tästä yli pääsemään, mutta jos lapsi rimpuilee kovasti vastaan, en väkisin sulkisi häntä syliin. 5min välein voi esim. koittaa joko lapsi olisi sen verran rauhoittunut että hänet voisi ottaa syliin. Lasta on siis autettava käsittelemään tunteitaan ja myös lohdutettava. Ei kiukku ole mikään paha asia, vaan ihan sallittava tunne. Yleensä lapsi tarvitsee vähän apua kiukun käsittelyyn eikä häntä saa hylätä sen takia.
 
Isomman kanssa (alle 3v) voi sitten yrittää ihan keskustellakin aiheesta, mutta jos lapsi huutaa lattialla eikä aiheuta harmia (meluhaitta sallittakoon, ääntä kyllä maailmaan mahtuu), niin antaa kiukutella. Kun pahin on menossa ohi, kannatta lapsen luo mennä. Itse pidän jopa aikarajaa. Yli 15min en lapsen antaisi huutaa missään paikassa, vaan yrittäisin vähän käydä jututtamassa ja lohduttamassa, sillä usein lapsella on oikeasti paha mieli ja hän kaipaa lohdutusta ja auttajaa. Riippuu tilanteesta. Vaikea tietty antaa yhtä ja oikeaa ohjetta. Se että lapsi huutaa pari tuntia omassa huoneessa, on mielestäni jo aivan kauheaa. Jokin lapsella on hätänä, jota hän ei itse osaa ratkaista. Tällöin tarvitaan aikuisen apua.
Lasta ei tietenkään pidä palkita kiukkukohtauksesta, vaan tarkoitus on auttaa.
 
Rangaistavia kiukkukohtauksia
 
Itse pidän sääntönä sitä että "ketään ei saa vahingoittaa ja mitään ei saa rikkoa". Tämä pätee myös sanalliseen vahingoittamiseen, kuten haukkumiseen ja kiroiluun. Lapsi ei saa kiroilla aikuiselle päin naamaa (niin kuin kukaan ihminen ei saisi toiselle) ja tätä ei saa vain katsoa läpi sormien. Lapsi joutuu sanoistaan vastuuseen, jotta hän ymmärtää asian vakavuuden ja osaa välttää tilannetta jatkossa. Täytyyhän lapsille opettaa miten maailmassa käyttäydytään tai muuten tulee isona ongelmia ihmissuhteissa.
 
Jos lapsi alkaa fyysisesti hakkaamaan toista tai nakkelemaan tavaroita, on tämmöinen kiukku katkaistava. Jos lapsi jatkuvasti käyttäytyy huonosti eikä vanhempi saa tätä muuten ruotuun, niin ehkä tässä tapauksessa voi kokeilla yli 3v tapauksissa jäähynurkkaa, jonka käytöstä on tarkemman ohjeet täällä. Toki ensin kokeillaan uskoisiko lapsi sanallista kieltoa. Pienempien kanssa on vain tilanne katkaistava ja otettava lapsi pois tilanteesta. Toki 1-vuotiaallekin sanotaan "ei saa lyödä äitiä". Lapset ymmärtävät paljon. Jos isompi lapsi käy pienemmän päälle, on aikuisen mentävä väliin. Kyllähän sisarukset kinastelevat ja esim. kaverusten voi antaa ratkoa omat erimielisyytensä, mikäli tämä ei mene ihan tappeluksi. Mutta pienempiä sisaruksia on jonkun puolustettava, sillä tilanne on epäreilu. Toki ei saa automaattisesti olettaa, että taas isoveli on hakkaamassa pienempää. Jos tilannetta ei ole itse nähnyt, on vain koitettava toimia rauhallisesti ja selvitettävä asiaa. Itse en pidä siitä että "en välitä kuka aloitti" -asenteesta. Tottakai sillä on väliä, kuka toisen kimppuun on hyökännyt. On vain luonnollista, että lapsi alkaa puolustaa itseään. Hyökkääjä menee mielestäni vastuuseen teostaan ja sillä todellakin on väliä kuka aloitti ja se selvitetään mikäli mahdollista.
Huutamisellakin on tietty joku raja. Jos huuto menee niin mahdottomaksi ja pitkittyy niin että ihmisillä korvat halkeaa, niin voi tähänkin yrittää puuttua. Jokin raja sietokyvylläkin.
 
Esimerkki
 
Aikuisen on vain kerättävä itselleen jostain voimia ja katkaistava kiukku, joka aiheuttaa harmia muille. Näin itse Hoplopissa isän, jolla oli todennäköisesti kaksi omaa ja kaksi kaverin lasta mukana. Yksi (arviolta 5v) poika kiusasi kaikkia lapsia puistossa. En ole ikinä nähnyt vastaavaa. Lapset saattavat pihallakin nahistella, mutta tämä oli kaiken huippu. Lapsi kirjaimellisesti kiusasi ihan jokaista joka tuli vastaan. Oma 4v poikanikin yritti selittää hänelle, että ei saa töniä ja hakata. Neuvoin poikaani sitten lopulta vain hakeutumaan pojan läheisyydestä pois ja selitin että poika on erittäin ilkeä. Poika hakkasi kaikkia ja esti lasten pääsyn liukumäkeen. Hänen pikkusiskonsa (n.3v) alkoi tietty apinoimaan tätä käytöstä. Välillä hänen ikätoverikaverit hermostuivat tähän häirikköön ja tönäisivät häntä tieltä pois tms (eivät hakanneet mitenkään törkeästi). Lapsi kävi välillä itkemässä isälleen että toiset tönii. Isä istui ja luki lehteä. Otti lapsen syliin eikä ollenkaan ottanut selvää mikä oli tilanne. Kun poppoo oli lähdössä pois, mosautti poika pikkusiskoaan nyrkillä päähän. Tyttö alkoi tietty itkeä ja mitä teki isä. Ei noteerannut mitenkään pojan käytöstä, vaan nappasi tytön ja alkoi pukea tälle haalareita. Ihan hirveää. Poika ei ilmeisesti saa huomiota osakseen ja on muutaman kerran saanut jollain mahtikiukulla sitä, joten hän vetää käytöksensä ihan överiksi, sillä loppupeleissä se on ainut keino jolla hän saa huomiota. Lapsi haluaa aina vanhempien huomiota ja hankkii sitä keinolla millä hyvänsä. Myös ikävä huomio (toruminen esim.) on lapsesta parempi kuin ei huomiota olenkaan. Itseäni järkytti tuo isän käyttäytyminen. Olin niin lähellä käydä sanomassa isälle, että tuletko katsomaan miten poikasi käyttäytyy puistossa. Mutta sitten tajusin, ettei häntä voisi vähempää kiinnostaa. Jouduin komentamaan kiusaajapoikaa jossain vaiheessa, koska hän alkoi töniä poikaani ja minä ainakin puolustan muita ihmisiä, vaikka he pärjäisivätkin omillaan. Ihmiset varovat liikaa komentamasta toisten lapsia. Jos vanhempia ei ole lähettyvillä, saa heitä todellakin torua ja pitääkin olla tiukkana. Ja vaikka vanhemmat olisivatkin jossain lähellä, mutta eivät tee mitään, pitää toisen lapselle sanoa asiallisesti mutta topakasti, mikä meni pieleen. Paljon näkee kiukuttelevia lapsia ympäri pitäjää, mutta tuossa pojassa oli selkeä ero. Hänen käytöksensä oli oikeasti ilkeää, kuten varmaan jokainen sen tekstistä sai irti. Ja pahinta oli se, ettei poika ilmeisesti koskaan joudu siitä vastuuseen. Muuten hän ei ikinä käyttäytyisi niin, että hakkaa ihan jokaista vastaantulevaa lasta. Ikinä en ole missään pelännyt päästää poikaani johonkin leikkipaikaan. Yleensä lapset tulevat keskenään toimeen ja jos joku tönäisee, ratkeaa asiaa kohtuu helposti. En tosiaankaan väitä, että poika olisi ilkeä lapsi. Hänen käytöksensä vain oli ilkeää ja tämä on tietenkin hänen vanhempiensa mahdollistava ilmiö. Ei jakseta tai osata komentaa. Tai sitten ei kiinnosta tai luullaan ettei ole aikuisten asia puuttua lasten käytökseen. Hyvä etten itse saanut kiukkukohtausta. Juttelin poikani kanssa jälkeenpäin vielä tilanteesta ja hän tuntui ymmärtävän ikäisekseen asian tosi hyvin. Lapset kun automaattisesti luulevat että jokainen ihminen on kiltti ja kaikkiin voi luottaa. Puoliaan on opittava pitämään ja ihmisiin ei saa sokeasti luottaa, mikäli heitä ei tunne.
 
Mutta näin. Jos lapsia hankkii, on heidän kiukkukohtauksiinsa vain jaksettava reagoida, vaikka asia tuntuisi kuinka vähäpätöiseltä. "Ken leikkiin ryhtyy, sen leikin kestäköön" on minun mottoni aina, kun joku kysyy, että eikö sinua väsytä, kun pieni vauva nukkuu huonosti ja isompaakin pitäisi jaksaa viihdyttää. Toki väsyttää, mutta se on vain perhe-elämää. Jos ei jaksa, on apua otettava vastaan.