Kaksikielisyys

"Sääntöjen mukaan" ilmeisesti olisi hyvä, jos vanhemmat puhuisivat vain omaa kieltään lapselle koko ajan. Tämä helpottaisi tulevaisuudessa kielten hahmottamista. Mielestäni tätä on erittäin vaikea toteuttaa, koska täytyyhän vanhempienkin kommunikoida lapsen läsnäollessa! Joskus perheessä on jopa kolme kieltä, jos vanhemmat puhuvat omien lisäksi vaikka englantia. Parasta on vain löytää oma harmonia perheessä ja tehdä niin kuin parhaaksi tuntuu. =) Usein käy niin, että lapsi ottaa vain toisen kielen, varsinkin jos asutaan ulkomailla. Suomi esim. jää. Mutta lapsi kyllä ymmärtää tätä toistakin kieltä. Eikä se tarkoita sitä etteikö lapsi omaksuisi esim. juuri Suomen kulttuuria ja tapoja. Hän voi jopa ihannoida näitä, vaikka ei kieltä osaakaan. =)

Mielestäni kaksikielisyys on rikkaus ja nostan hattua niille, jotka jaksavat lapsille nämä opettaa. Eikä kannata tuntea itseään epäonnistuneeksi, jos tämä ei toteudu. Se on paljon rankempaa kuin uskoisi!

Eikä kannata panikoida, jos lapsen kielellinen kehitys ei etene kovin vauhdilla. Ei tarvitse johtua kaksikielisyydestä, mut tietty voi johtua. Ei ole kuitenkaan vaarallista. =)

Tässä hieman Oulun yliopiston sivuilta. Kannattaa lukaista, jos asia on ajankohtainen itselle. =)
Sekä tutkijat että vanhemmat ovat olleet kiinnostuneita kaksikielisyyden myönteisistä ja/tai kielteisistä vaikutuksista (Arnberg 1987: 21). Eri yhteyksissä on tutkittu kaksikielisyyden vaikutusta älylliseen, kielelliseen, kognitiiviseen ja sosiaaliseen kehitykseen. Tulokset riippuvat paljolti tutkittavien henkilökohtaisista ominaisuuksista ja kielten omaksumistilanteesta, kieliin suhtautumisesta ja tutkimusmenetelmistä eli ketä ja mitä tutkitaan, ketkä ovat verrokkeina jne.
Aikaisemmin kaksikielisyyttä pidettiin lapselle kielellisenä ja älyllisenä riskinä (Sundman 1995: 35). Syynä tällaiseen käsitykseen ovat olleet useat 1900-luvun alusta lähtien tehdyt tutkimukset, joiden tulokset ovat ensi sijassa olleet ristiriitaisia: ensin negatiivisia, 60-luvusta lähtien positiivisia tai neutraaleja.
Kaksikielisyyden riskejä korostivat ensimmäiset tutkimukset 1923 vuodesta alkaen Walesissa. Uskottiin, että yhden kielen omaksuminen vie kielikyvystä 100 % ja että lapsi kykenee ottamaan vastaan vain yhden kielen. Kahden kielen samanaikaisen omaksumisen uskottiin vaikuttavan kielteisesti lapsen kielen kehitykseen jo pelkästään yksinkertaisen matemaattisen laskelman mukaan: kielet kehittyvät kumpikin vain 50 %:n verran, ja näin lapsesta tulee puolikielinen (Oksaar 1992 a: 10).
Kielteisiä tuloksia on esitetty niissä tutkimuksissa (esim. Wales), joissa on selvitetty kielellisen vähemmistön, maahanmuuttajien, alempiin sosiaaliryhmiin kuuluvien lasten kehitystä (esim. Skutnabb-Kangas 1988: 92). Monesti poliittisista syistä on mainostettu yhden, ylemmän luokan ja valtionkielen puhumista ja viitattu kaksikielisyyden haittoihin (Yhdysvallat, Neuvostoliitto). Yksikielisyyttä on kannatettu kansallisvaltion, kansalliskielen ja rotupolitiikan takia (Oksaar 1992 a: 11). Toisaalta pienvaltioiden kansat ovat joutuneet ottamaan vastaan toisen ”äidinkielen” (esim. Neuvostoliiton osavaltiot). Suurvaltojen kieliä on poliittisista syistä pidetty parempana vaihtoehtona ja jopa paikallisia pieniä kieliä kehittyneempinä (Hint 1987 a: 52, 1987 b: 45–46; Oksaar 1992 a: 10–13).
Puolikielisyys (semilingualism, double semilingualism) on saanut terminä osakseen nykytutkimuksen ehdottoman kritiikin (Baker–Prys Jones 1998: 14). Skutnabb-Kangas (1981: 248) korostaa, että termi puolikielisyys on saanut erityisesti Skandinaviassa halventavan ja vähättelevän sävyn, jonka vuoksi kaksikielisyyden tavoite on leimattu saavuttamattomana epäonnistumaan. Termiä alikehittyneet kielet käytetään joskus enemmän poliittisena kuin kielitieteeseen kuuluvana, kun kielet eivät pääse kehittymään ekologisten, poliittisten ja sosiaalisten olosuhteiden takia (Baker-Prys Jones 1998: 14). Monet kaksikieliset käyttävät kieliänsä eri tasoilla eri alueilla – he käyttävät kieliä tietyssä kontekstissa, mikä ei tarkoita, että kielet eivät olisi tarpeeksi kehittyneitä.
Vaikka kielitesteillä on mahdollista mitata vain pientä osaa ihmisen kielitasosta, testien perusteella on arvosteltu kaksikielisten osaamista ja kompetenssia. Kaksikieliset eroavat yksikielisistä sekä laadullisesti että määrällisesti kahden kielensä käyttämisessä, ja näennäinen ”puute” saattaa johtua sopimattomasta vertailukohteesta. (Baker–Prys Jones 1998: 14.) Kielteisinä seikkoina on pidetty kaksikielisillä koodien yhdistymistä, lainaamista, interferenssiä ja koodinvaihtoa (Baker–Prys Jones 1998: 62, 573). Todellisuudessa nämä kuuluvat kahden kielen omaksumisen prosessiin, ja koodinvaihtoa voidaan hyvinkin pitää kielenkäyttöä rikastavana ilmiönä (De Houwer 1998: 257–258).
Vasta 1960-luvulla kehittyneet sosio- ja psykolingvistiikka nostivat esiin kysymykset tutkittavien sosiaalitaustojen ja psykologisten edellytyksien tärkeydestä tutkimuksessa (testeissä). Tuolloin alettiin kiinnittää huomiota siihen, että tutkittavien tuli olla mahdollisimman samankaltaisia ja että etenkin kielen omaksumisen motivaation tulisi olla vertailukelpoinen.
Myönteisiä tuloksia kaksikielisyydestä ovat esittäneet Kanadasta peräisin olevat tutkimukset kuusikymmentäluvun alusta (Peal ja Lambert 1962) alkaen. Niissä otettiin huomioon sosiaaliset seikat ja lasten verrattavuus. Tulosten mukaan kaksikieliset lapset saavuttivat yksikielistä parempia tuloksia testeissä, jotka edellyttivät käsitteenmuodostusta tai mentaalista tai symbolista joustavuutta (Sundman 1995: 37). Ajattelukyvyn joustavuuden ovat huomanneet myös toiset tutkijat (tarkemmin Arnberg 1989: 24). Tyypillistä simultaanisesti kaksikieliselle lapselle on jo varhaisessa iässä tietoisuus kielistä, joita hän puhuu. Tietoisuus kielistä ilmenee esimerkiksi mielenkiintona kieliopillisia seikkoja kohtaan (Meisel 1990: 17; De Houwer 1995: 221) ja huomioina kielten sanojen erilaisesta merkityskentästä (Oksaar 1992 a: 7). On todettu, että kaksikieliset lapset huomaavat helpommin kieliopillisia virheitä (Arnberg 1989: 26) ja saavuttavat parempia tuloksia luovuutta sekä ongelmanratkaisua vaativissa tehtävissä (Sundman 1995: 37). On keskusteltu myös siitä, vaikuttaako kaksikielisyys tavalla tai toisella positiivisesti älylliseen kehitykseen (Baker Prys Jones 1998: 62, 66).
Lapsen kognitiivinen kehitys toisen ikävuoden loppupuolella luo edellytykset kielellisen tietoisuuden kasvuun. Lapsi saattaa jo toisena elinvuotenaan ymmärtää, että hänen ympäristössään puhutaan kahta kieltä. (Vihman 1985: 313.) Meiselin (1990: 5–22) mukaan ihmisen kognitiiviseen kehitykseen ja persoonallisuuteen vaikuttavat monenlaiset tekijät, jotka samalla koordinoivat hänen kahden kielen hallintaansa ja kielen valintaansa.
Jo antiikin Quintilianus vakuutti, että toisen kielen oppimisen valossa omaksutaan äidinkieli paremmin: ”Toisen kielen peilistä näen äidinkieleni ominaisuudet todellisuudessa selvemmin.” (Oksaar 1992 a: 8). Cumminsin "kynnysteorian" (1991: 70–71, 84–86) mukaan kaksikielisyys tuottaa kognitiivista etua vain silloin, kun lapsen kielitaidon taso ylittää molemmissa kielissä tietyn perustason eli kaksi kynnystä. Cumminsin teoria korostaa kummankin kielen samanvertaista tasoa, joka saavutetaan kieliä rinnakkain omaksuttaessa. Oksaar pitää kaksikielisyyden myönteisinä vaikutuksina analyyttisen ajattelun lisäksi positiivista vaikutusta lapsen älylliseen kehitykseen, monivivahteisempaa maailmankäsitystä ja ymmärtäväisempää suhtautumista toisiin ihmisiin. Kaksikielisen lapsen on myös helpompaa opetella seuraavia vieraita kieliä. (Oksaar 1989: 319.) Lapsuudessa oppiminen on helpompaa, koska lapsella ei ole vielä paljon muita tehtäviä. Lapsi on avoin ja rohkenee kokeilla: hän luo helposti kommunikaatiotilanteita ja oppii leikin kautta (Oksaar 1992 a: 9).
Meisel väittää, että joissakin tapauksissa monikieliset lapset saattavat omaksua kieliopin yksikielisiin lapsiin verrattuina nopeammin ja vähemmin virhein, koska he huomioivat enemmän kielen muodollista puolta. Hänen mukaansa kaksikieliset lapset pystyvät jo hyvin pieninä erottamaan kummankin kielensä sananjärjestyksen ja kieliopilliset keinot (Meisel 1990: 18; myös Romaine 1995: 209–210).
Kaksikielisiksi kasvetaan monesta syystä. Perheen ja lapsen emootiot kaksikielisyyteen suhtautumisessa ovat yhteydessä kaksikielisyyden omaksumisen tarpeeseen. Ulkopuolisesta tarpeesta saattaa olla kyse silloin, jos tarvitaan kahta tai useampaa kieltä. Tällainen on tilanne, kun yhteiskunnassa käytetään valtionkielenä kahta tai useampaa kieltä tai kun perhe muuttaa ulkomaille ja joutuu vaihtamaan kieltä väliaikaisesti tai pysyvästi. Näissä tapauksissa kieliympäristön muutosta ei aina koeta myönteisenä (Arnberg 1989: 12). Muuttaminen vaikuttaa tietynikäisiin lapsiin eri tavalla ja saattaa aiheuttaa kriisejä.
Kahden kielen käyttö perheessä tuottaa varmasti lisäongelmia ja vaatii vanhemmilta suurempaa huomiota lasta kohtaan, enemmän aikaa ja kielellisiä virikkeitä sekä myönteisempää suhtautumista ja tukea. Vaikka lapsi ei itse puhuisi kahta kieltä, jo pelkästään kahden kielen kuuleminen päivittäin kehittää hänen kielikykyään. Hän omaksuu helpommin vieraita kieliä ja pystyy toisen kielen kontekstissa, esimerkiksi ulkomailla, suhteellisen nopeasti vaihtamaan kieltä. (Oksaar 1989: 319; 1992 a: 9, Huss 1991: 137–138.) Tärkeintä lapsen kannalta on, että ensi sijassa äiti, isä ja lähisukulaiset suhtautuvat myönteisesti kaksikielisyyteen, että lapselle tarjotaan riittävästi kielellisiä virikkeitä kummallakin kielellä ja että löytyy kumpaakin kieltä puhuvia aikuisia ja lapsia kavereiksi (Arnberg 1989: 15).
Vaikka lasten kaksikielisyyttä onkin laajalti tutkittu, De Houwerin (1995: 249) mukaan käsitys siitä, miten normaali kaksikielisyys kehittyy, ei ole vielä vakiintunut. Ennakkoluulot kaksikielisyyden aiheuttamista kehityshäiriöistä vaikuttavat edelleen sekä joihinkin vanhempiin että asiantuntijoihin, esimerkiksi puheterapeutteihin ja psykologeihin (Baker–Prys Jones 1998: 574). Pelätään, että lapsilta vaaditaan liian paljon, heidän persoonansa minä-kehitys saattaa hajota, he saattavat alkaa änkyttää tai voivat kehittyä muuten toisia lapsia hitaammin (Oksaar 1992 a: 10). Romaine (1995: 213) toteaakin, että valitettavasti jotkut ovat tähän asti suhtautuneet kaksikielisyyteen kielteisesti ja nähneet kaksikielisyydessä vaaran. Toisaalta on korostettu (Baker–Prys Jones 1998: 574), ettei kaksikielisyys lisää riskiä kielen kehityksen viivästymiin tai häiriöihin.
Kaksikielisten kielihäiriöisten lasten tutkimus puuttuu lähes kokonaan (Holm ym. 1997: 55, myös Crutchley ym. 1997: 118, Baker–Prys Jones 1998: 574). Kun yleisesti ollaan sitä mieltä, että kaksi- ja monikielisyys ei aiheuta vahinkoja, on hyvin vähän tietoa siitä, miten kielten runsaus vaikuttaa lapsiin, joilla on alttius jonkinlaiseen kielihäiriöön (tai laajempaan kehityshäiriöön). Kaksikielisten lasten kielenkehitystä koskevat tutkimustulokset eroavat laajalti, eikä siitä syystä ole mahdollista kehittää yleistä ”normia”, josta selviäisi normaalin, hitaahkon tai häiriintyneen kehityksen raja. Näin puuttuu myös tieto terapiasta. Se, järjestetäänkö terapia yhdellä (ja kummalla) vai kaksikielisen kummallakin kielellä, riippuu usein terapeutin kielivalikoimasta. Terapiaan on suhtauduttava tapauskohtaisesti, mutta yleisesti ottaen kaksikielisyyden vaihtaminen terapian merkeissä (tai terapeutin vaatimuksesta) yksikielisyyteen ei ole ongelman ratkaisu ja saattaa, odotuksenvastaisesti, aiheuttaa dramaattisen kielteisiä vaikutuksia. (Baker–Prys Jones 1998: 574.)

Lähde: http://herkules.oulu.fi/isbn951426648X/html/x264.html