D-vitamiini

Yliopiston apteekki on vastikään teettänyt tutkimuksen lasten D-vitamiinin saannista ja tässä on muutamia kohtia.

D-vitamiinin riittävä saanti on tärkeää lapsen ja nuoren normaalin kasvun ja kehityksen turvaamiseksi. Auringonvalo ja ravinto eivät Suomessa riitä kasvuikäisten D-vitamiinilähteeksi. Sen vuoksi alle 18-vuotiaille suositellaan D-vitamiinivalmisteiden käyttöä päivittäin.

Suomessa vanhemmat huolehtivat parhaiten vauvaikäisten D-vitamiinin saannista. Lasten kasvaessa D-vitamiinivalmisteiden käyttö unohtuu. Tämä on huolestuttavaa, koska tutkimusten mukaan lasten ruokavaliossa on liian vähän D-vitamiinia sisältäviä ruoka-aineita.

Yliopiston Apteekin tuoreen tutkimuksen mukaan alle 3-vuotiaista lapsista 72 % saa D-vitamiinivalmisteen päivittäin. D-vitamiinivalmisteiden käyttö vähenee sitä mukaa, kun lapset kasvat: 7-12-vuotiaista enää 44 % ja 13-17-vuotiaista 23 % nauttii D-vitamiinivalmisteen päivittäin. Yli puolet kouluikäisistä ei käytä D-vitamiinivalmisteita edes satunnaisesti.

Valtion ravitsemusneuvottelukunta, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos sekä Suomen Lastenlääkäriyhdistys antoivat tammikuussa 2011 uudet suositukset lasten ja nuorten D-vitamiinivalmisteiden käytöstä. Niiden mukaan 0-18-vuotiaiden tulisi nauttia D-vitamiinilisää päivittäin ympäri vuoden. 

Käyttösuositukset alle 18-vuotiaille

Alle 2-vuotiaat
D-vitamiinivalmistetta annetaan kahden viikon iästä lähtien 10 mikrog vuorokaudessa ympäri vuoden riippumatta siitä, saako lapsi äidinmaitoa, äidinmaidonkorviketta, lasten erityisvalmistetta ja/tai vitaminoitua lastenvelliä/puuroa tai muuta D-vitaminoitua maitoa.

2-18-vuotiaat
D-vitamiinivalmistetta käytetään 7,5 mikrog vuorokaudessa ympäri vuoden. Vitamiinivalmisteen käyttö vitaminoitujen maitovalmisteiden ja rasvojen ohella on turvallista, eikä liikasaannin riskiä tavanomaisessa ruokavaliossa ole.

D-vitamiinivalmisteita on useita erilaisia. Kannattaa tiedustella niistä omasta apteekista. Yleensä kaikkein rasvapitoisin on se, joka aiheuttaa vauvoille eniten mahavaivoja. Mutta kannattaa kokeilla erilaisia valmisteita ja etsiä omalle lapselle parheiten sopiva. 

Tällä hetkellä oman tutkimuksen alla on lasten lihavuus, josta on tulossa piakkoin juttua.

Kiintymyssuhdeteoria

Olivia lehdessä oli hyvä juttu Niklas Thesslundilta, johon oli ottanut osaa mm. sosiologi, psykiatri ja filosofi. Kiintymyssuhdeteorian isä on psykoanalyytikko John Bowlby. Ennen Suomessa vallitsi arvoylppöläismäiseen henkeen ajattelu lapsen fyysisestä hyvinvoinnista. Olikos tuo nyt ihmekkään kun lapsikuolleisuus oli niin suuri. Äidit hoitivat kodin yksin ja lapset siinä sivussa. 1950-luvulta ilmaantui kiintymyssuhdeteoria lapsen psyykkisestä hyvinvoinnista, joka on jyllännyt nykypäivään saakka. Kiintymyssuhdeteoriaan kuuluu ajatella, että lapsella on ensimmäisinä elinvuosinaan voimakas tarve leimautua, kuten eläimillä ja turvallisuuden tarve. Aikoinaan tehtiin mm. eläinkokeita apinavauvoilla, että valitsivatko he pehmeän pehmolelun vai ruokakupin säikähtäessään. Jos kiintymysvanhemmuus voitaisiin esittää yhdellä kuvalla, siinä olisi lapsi kantoliinassa.

Nykyisin kiintymyssuhdevanhemmuus on vain kärjistynyt aika kovasti, josta artikkelissa puhutaan. Osasta vanhemmista tulee liian tarrautuvia ja he pelkäävät että lapsi menee rikki pienestäkin virheestä. Artikkelissa mainistaan supersuorittajat ja kantoliinahipit vanhemmuuden ääripäiksi, mutta heillä on silti sama tavoite - täydellisyys. Lastenlehtien keskustelupalstoilla tätä näkee usein. Luonnonmukaisuus, vaistovanhemmuus ja lapsentahtisuus kuuluvat saman otsikon alle. Artikkelissa suositellaankin että tyydyttäisiin olemaan keskinkertainen äiti. Silloin on helpompi myös olla kumppani ja nainen. Ja virheitähän me kaikki tehdään. Ja lapsi on todella kovaa tekoa. Äideillä kuitenkin on sisäinen tarve hoivata ja tuskin kukaan selväjärkinen lapsen pyyntöihin jättää vastaamatta.

Artikkelissa pohditaan syitä äärimmilleen vietyyn lapsentahtisuudelle. Yksi voi olla se, että lapsenhoito on ajoittain tylsää ja rutiininomaista, että äitien on keksittävä itselleen oma mieli jaksaakseen. Tällöin asiaa voi verrata esim. anorektikoihin. Aivan kuin anorektikko nauttii jokaisesta kieltäytymisestä, kiintymyssuhdevanhempi nauttii jokaisesta venymisestä. Nettifoorumielle ei törmää valitukseen lastenhoidon sitovuudesta. Negatiiviset tunteetkin ovat kuitenkin täysin hyväksyttyjä eikä se tarkoita sitä, että lapsesta välittäisi jotenkin vähemmän.

Aiemmin painotettiin kuria ja kasvatusta. Nyt nämä ovat jääneet osalta perheistä pois ja se näkyy siinä, että lapset voivat huonosti eivätkä pärjää elämässä. Tämä ongelma alkaa näkyä erityisesti Amerikassa, mutta Kiinassa asiat ovat taas päinvastoin. Tämä toinen ääripää liiasta kiintymyssuhteesta on liika kuri ja vaatimukset. Huippu-urheilijoiden vanhemmat ovat usein syyllistyneet tähän. Jos ei voita, ei ole mitään. Voi päteä myös koulunkäyntiin tai ihan arkielämän askarteluun. Kiinalainen Amy Chuan kirjoitti kirjan kiinalaisista kasvatustavoista, joka sai Amerikassa aikaan hurjasti kritiikkiä. Siitä huolimatta amerikkalaiset alkoivat pohtia, voisivatko he kuitenkin hieman kiristää kurinpidossa.

Isille olisi kuulemma annettava enemmän roolia ja hyväksyttävä hänen tavat ja keinot. Isä voi syöttäää vauvaa vauvankorvikkeella tuttipullosta, kun vauva istuu juoksurattaissa. Äidin ei tulisi puuttua tähän, jos halutaan pitää isät mukana. Turha valittaa etteivät isät tee mitään. Eiväthän he osaa imettää ja saada samanlaista symbioosia vastasyntyneeseen kuin äiti. Siltikin isistä on suuri apu.

Ääripäät ovat aina ääripäitä. Paras on kulkea kultaista keskitietä. Ja itse en kritisoi ketään. Mielestäni on tärkeä olla sen verran avarakatseinen, että hyväksyy muiden tavat, niin kauan kun koko perhe on tyytyväinen ja toimiva. Jokainen tyylillään. Harvemmin muiden tekemiset itseen vaikuttaa. =) Jos apua pyydetään, niin se on sitten tietty ihan toinen asia.

Artikkeli loppuu hauskasti. Kirjoittaja pohtii, mitä kiintymyssuhdeteorian isä John Bowlby ajattelisi, jos kuulisi tätä keskustelua. "Luultavasti hän kääntyisi sukuhaudassaan - kohti äitiään."

Lähde: Olivia 9/11 p.44-47 Relaa, mutsi

Kaksikielisyys

"Sääntöjen mukaan" ilmeisesti olisi hyvä, jos vanhemmat puhuisivat vain omaa kieltään lapselle koko ajan. Tämä helpottaisi tulevaisuudessa kielten hahmottamista. Mielestäni tätä on erittäin vaikea toteuttaa, koska täytyyhän vanhempienkin kommunikoida lapsen läsnäollessa! Joskus perheessä on jopa kolme kieltä, jos vanhemmat puhuvat omien lisäksi vaikka englantia. Parasta on vain löytää oma harmonia perheessä ja tehdä niin kuin parhaaksi tuntuu. =) Usein käy niin, että lapsi ottaa vain toisen kielen, varsinkin jos asutaan ulkomailla. Suomi esim. jää. Mutta lapsi kyllä ymmärtää tätä toistakin kieltä. Eikä se tarkoita sitä etteikö lapsi omaksuisi esim. juuri Suomen kulttuuria ja tapoja. Hän voi jopa ihannoida näitä, vaikka ei kieltä osaakaan. =)

Mielestäni kaksikielisyys on rikkaus ja nostan hattua niille, jotka jaksavat lapsille nämä opettaa. Eikä kannata tuntea itseään epäonnistuneeksi, jos tämä ei toteudu. Se on paljon rankempaa kuin uskoisi!

Eikä kannata panikoida, jos lapsen kielellinen kehitys ei etene kovin vauhdilla. Ei tarvitse johtua kaksikielisyydestä, mut tietty voi johtua. Ei ole kuitenkaan vaarallista. =)

Tässä hieman Oulun yliopiston sivuilta. Kannattaa lukaista, jos asia on ajankohtainen itselle. =)
Sekä tutkijat että vanhemmat ovat olleet kiinnostuneita kaksikielisyyden myönteisistä ja/tai kielteisistä vaikutuksista (Arnberg 1987: 21). Eri yhteyksissä on tutkittu kaksikielisyyden vaikutusta älylliseen, kielelliseen, kognitiiviseen ja sosiaaliseen kehitykseen. Tulokset riippuvat paljolti tutkittavien henkilökohtaisista ominaisuuksista ja kielten omaksumistilanteesta, kieliin suhtautumisesta ja tutkimusmenetelmistä eli ketä ja mitä tutkitaan, ketkä ovat verrokkeina jne.
Aikaisemmin kaksikielisyyttä pidettiin lapselle kielellisenä ja älyllisenä riskinä (Sundman 1995: 35). Syynä tällaiseen käsitykseen ovat olleet useat 1900-luvun alusta lähtien tehdyt tutkimukset, joiden tulokset ovat ensi sijassa olleet ristiriitaisia: ensin negatiivisia, 60-luvusta lähtien positiivisia tai neutraaleja.
Kaksikielisyyden riskejä korostivat ensimmäiset tutkimukset 1923 vuodesta alkaen Walesissa. Uskottiin, että yhden kielen omaksuminen vie kielikyvystä 100 % ja että lapsi kykenee ottamaan vastaan vain yhden kielen. Kahden kielen samanaikaisen omaksumisen uskottiin vaikuttavan kielteisesti lapsen kielen kehitykseen jo pelkästään yksinkertaisen matemaattisen laskelman mukaan: kielet kehittyvät kumpikin vain 50 %:n verran, ja näin lapsesta tulee puolikielinen (Oksaar 1992 a: 10).
Kielteisiä tuloksia on esitetty niissä tutkimuksissa (esim. Wales), joissa on selvitetty kielellisen vähemmistön, maahanmuuttajien, alempiin sosiaaliryhmiin kuuluvien lasten kehitystä (esim. Skutnabb-Kangas 1988: 92). Monesti poliittisista syistä on mainostettu yhden, ylemmän luokan ja valtionkielen puhumista ja viitattu kaksikielisyyden haittoihin (Yhdysvallat, Neuvostoliitto). Yksikielisyyttä on kannatettu kansallisvaltion, kansalliskielen ja rotupolitiikan takia (Oksaar 1992 a: 11). Toisaalta pienvaltioiden kansat ovat joutuneet ottamaan vastaan toisen ”äidinkielen” (esim. Neuvostoliiton osavaltiot). Suurvaltojen kieliä on poliittisista syistä pidetty parempana vaihtoehtona ja jopa paikallisia pieniä kieliä kehittyneempinä (Hint 1987 a: 52, 1987 b: 45–46; Oksaar 1992 a: 10–13).
Puolikielisyys (semilingualism, double semilingualism) on saanut terminä osakseen nykytutkimuksen ehdottoman kritiikin (Baker–Prys Jones 1998: 14). Skutnabb-Kangas (1981: 248) korostaa, että termi puolikielisyys on saanut erityisesti Skandinaviassa halventavan ja vähättelevän sävyn, jonka vuoksi kaksikielisyyden tavoite on leimattu saavuttamattomana epäonnistumaan. Termiä alikehittyneet kielet käytetään joskus enemmän poliittisena kuin kielitieteeseen kuuluvana, kun kielet eivät pääse kehittymään ekologisten, poliittisten ja sosiaalisten olosuhteiden takia (Baker-Prys Jones 1998: 14). Monet kaksikieliset käyttävät kieliänsä eri tasoilla eri alueilla – he käyttävät kieliä tietyssä kontekstissa, mikä ei tarkoita, että kielet eivät olisi tarpeeksi kehittyneitä.
Vaikka kielitesteillä on mahdollista mitata vain pientä osaa ihmisen kielitasosta, testien perusteella on arvosteltu kaksikielisten osaamista ja kompetenssia. Kaksikieliset eroavat yksikielisistä sekä laadullisesti että määrällisesti kahden kielensä käyttämisessä, ja näennäinen ”puute” saattaa johtua sopimattomasta vertailukohteesta. (Baker–Prys Jones 1998: 14.) Kielteisinä seikkoina on pidetty kaksikielisillä koodien yhdistymistä, lainaamista, interferenssiä ja koodinvaihtoa (Baker–Prys Jones 1998: 62, 573). Todellisuudessa nämä kuuluvat kahden kielen omaksumisen prosessiin, ja koodinvaihtoa voidaan hyvinkin pitää kielenkäyttöä rikastavana ilmiönä (De Houwer 1998: 257–258).
Vasta 1960-luvulla kehittyneet sosio- ja psykolingvistiikka nostivat esiin kysymykset tutkittavien sosiaalitaustojen ja psykologisten edellytyksien tärkeydestä tutkimuksessa (testeissä). Tuolloin alettiin kiinnittää huomiota siihen, että tutkittavien tuli olla mahdollisimman samankaltaisia ja että etenkin kielen omaksumisen motivaation tulisi olla vertailukelpoinen.
Myönteisiä tuloksia kaksikielisyydestä ovat esittäneet Kanadasta peräisin olevat tutkimukset kuusikymmentäluvun alusta (Peal ja Lambert 1962) alkaen. Niissä otettiin huomioon sosiaaliset seikat ja lasten verrattavuus. Tulosten mukaan kaksikieliset lapset saavuttivat yksikielistä parempia tuloksia testeissä, jotka edellyttivät käsitteenmuodostusta tai mentaalista tai symbolista joustavuutta (Sundman 1995: 37). Ajattelukyvyn joustavuuden ovat huomanneet myös toiset tutkijat (tarkemmin Arnberg 1989: 24). Tyypillistä simultaanisesti kaksikieliselle lapselle on jo varhaisessa iässä tietoisuus kielistä, joita hän puhuu. Tietoisuus kielistä ilmenee esimerkiksi mielenkiintona kieliopillisia seikkoja kohtaan (Meisel 1990: 17; De Houwer 1995: 221) ja huomioina kielten sanojen erilaisesta merkityskentästä (Oksaar 1992 a: 7). On todettu, että kaksikieliset lapset huomaavat helpommin kieliopillisia virheitä (Arnberg 1989: 26) ja saavuttavat parempia tuloksia luovuutta sekä ongelmanratkaisua vaativissa tehtävissä (Sundman 1995: 37). On keskusteltu myös siitä, vaikuttaako kaksikielisyys tavalla tai toisella positiivisesti älylliseen kehitykseen (Baker Prys Jones 1998: 62, 66).
Lapsen kognitiivinen kehitys toisen ikävuoden loppupuolella luo edellytykset kielellisen tietoisuuden kasvuun. Lapsi saattaa jo toisena elinvuotenaan ymmärtää, että hänen ympäristössään puhutaan kahta kieltä. (Vihman 1985: 313.) Meiselin (1990: 5–22) mukaan ihmisen kognitiiviseen kehitykseen ja persoonallisuuteen vaikuttavat monenlaiset tekijät, jotka samalla koordinoivat hänen kahden kielen hallintaansa ja kielen valintaansa.
Jo antiikin Quintilianus vakuutti, että toisen kielen oppimisen valossa omaksutaan äidinkieli paremmin: ”Toisen kielen peilistä näen äidinkieleni ominaisuudet todellisuudessa selvemmin.” (Oksaar 1992 a: 8). Cumminsin "kynnysteorian" (1991: 70–71, 84–86) mukaan kaksikielisyys tuottaa kognitiivista etua vain silloin, kun lapsen kielitaidon taso ylittää molemmissa kielissä tietyn perustason eli kaksi kynnystä. Cumminsin teoria korostaa kummankin kielen samanvertaista tasoa, joka saavutetaan kieliä rinnakkain omaksuttaessa. Oksaar pitää kaksikielisyyden myönteisinä vaikutuksina analyyttisen ajattelun lisäksi positiivista vaikutusta lapsen älylliseen kehitykseen, monivivahteisempaa maailmankäsitystä ja ymmärtäväisempää suhtautumista toisiin ihmisiin. Kaksikielisen lapsen on myös helpompaa opetella seuraavia vieraita kieliä. (Oksaar 1989: 319.) Lapsuudessa oppiminen on helpompaa, koska lapsella ei ole vielä paljon muita tehtäviä. Lapsi on avoin ja rohkenee kokeilla: hän luo helposti kommunikaatiotilanteita ja oppii leikin kautta (Oksaar 1992 a: 9).
Meisel väittää, että joissakin tapauksissa monikieliset lapset saattavat omaksua kieliopin yksikielisiin lapsiin verrattuina nopeammin ja vähemmin virhein, koska he huomioivat enemmän kielen muodollista puolta. Hänen mukaansa kaksikieliset lapset pystyvät jo hyvin pieninä erottamaan kummankin kielensä sananjärjestyksen ja kieliopilliset keinot (Meisel 1990: 18; myös Romaine 1995: 209–210).
Kaksikielisiksi kasvetaan monesta syystä. Perheen ja lapsen emootiot kaksikielisyyteen suhtautumisessa ovat yhteydessä kaksikielisyyden omaksumisen tarpeeseen. Ulkopuolisesta tarpeesta saattaa olla kyse silloin, jos tarvitaan kahta tai useampaa kieltä. Tällainen on tilanne, kun yhteiskunnassa käytetään valtionkielenä kahta tai useampaa kieltä tai kun perhe muuttaa ulkomaille ja joutuu vaihtamaan kieltä väliaikaisesti tai pysyvästi. Näissä tapauksissa kieliympäristön muutosta ei aina koeta myönteisenä (Arnberg 1989: 12). Muuttaminen vaikuttaa tietynikäisiin lapsiin eri tavalla ja saattaa aiheuttaa kriisejä.
Kahden kielen käyttö perheessä tuottaa varmasti lisäongelmia ja vaatii vanhemmilta suurempaa huomiota lasta kohtaan, enemmän aikaa ja kielellisiä virikkeitä sekä myönteisempää suhtautumista ja tukea. Vaikka lapsi ei itse puhuisi kahta kieltä, jo pelkästään kahden kielen kuuleminen päivittäin kehittää hänen kielikykyään. Hän omaksuu helpommin vieraita kieliä ja pystyy toisen kielen kontekstissa, esimerkiksi ulkomailla, suhteellisen nopeasti vaihtamaan kieltä. (Oksaar 1989: 319; 1992 a: 9, Huss 1991: 137–138.) Tärkeintä lapsen kannalta on, että ensi sijassa äiti, isä ja lähisukulaiset suhtautuvat myönteisesti kaksikielisyyteen, että lapselle tarjotaan riittävästi kielellisiä virikkeitä kummallakin kielellä ja että löytyy kumpaakin kieltä puhuvia aikuisia ja lapsia kavereiksi (Arnberg 1989: 15).
Vaikka lasten kaksikielisyyttä onkin laajalti tutkittu, De Houwerin (1995: 249) mukaan käsitys siitä, miten normaali kaksikielisyys kehittyy, ei ole vielä vakiintunut. Ennakkoluulot kaksikielisyyden aiheuttamista kehityshäiriöistä vaikuttavat edelleen sekä joihinkin vanhempiin että asiantuntijoihin, esimerkiksi puheterapeutteihin ja psykologeihin (Baker–Prys Jones 1998: 574). Pelätään, että lapsilta vaaditaan liian paljon, heidän persoonansa minä-kehitys saattaa hajota, he saattavat alkaa änkyttää tai voivat kehittyä muuten toisia lapsia hitaammin (Oksaar 1992 a: 10). Romaine (1995: 213) toteaakin, että valitettavasti jotkut ovat tähän asti suhtautuneet kaksikielisyyteen kielteisesti ja nähneet kaksikielisyydessä vaaran. Toisaalta on korostettu (Baker–Prys Jones 1998: 574), ettei kaksikielisyys lisää riskiä kielen kehityksen viivästymiin tai häiriöihin.
Kaksikielisten kielihäiriöisten lasten tutkimus puuttuu lähes kokonaan (Holm ym. 1997: 55, myös Crutchley ym. 1997: 118, Baker–Prys Jones 1998: 574). Kun yleisesti ollaan sitä mieltä, että kaksi- ja monikielisyys ei aiheuta vahinkoja, on hyvin vähän tietoa siitä, miten kielten runsaus vaikuttaa lapsiin, joilla on alttius jonkinlaiseen kielihäiriöön (tai laajempaan kehityshäiriöön). Kaksikielisten lasten kielenkehitystä koskevat tutkimustulokset eroavat laajalti, eikä siitä syystä ole mahdollista kehittää yleistä ”normia”, josta selviäisi normaalin, hitaahkon tai häiriintyneen kehityksen raja. Näin puuttuu myös tieto terapiasta. Se, järjestetäänkö terapia yhdellä (ja kummalla) vai kaksikielisen kummallakin kielellä, riippuu usein terapeutin kielivalikoimasta. Terapiaan on suhtauduttava tapauskohtaisesti, mutta yleisesti ottaen kaksikielisyyden vaihtaminen terapian merkeissä (tai terapeutin vaatimuksesta) yksikielisyyteen ei ole ongelman ratkaisu ja saattaa, odotuksenvastaisesti, aiheuttaa dramaattisen kielteisiä vaikutuksia. (Baker–Prys Jones 1998: 574.)

Lähde: http://herkules.oulu.fi/isbn951426648X/html/x264.html

Koulu alkaa

Taas alkaa koulut ja tarhat. Kaihoisaahan se on, mutta arkeen on palattava. Toisaalta monelle perheenäidille töissäkäynti on enemmän lomaa kuin kesäloma. Kun perheessä on pieniä lapsia, äiti joutuu toimimaan mm. kokkina, sairaanhoitajana, siivoojana, kodinhoitajana, ompelijana, herätyskellona, patjana, yövartijana, organisoijana, konsulttina ym. Ja tämä pesti on 24/7. Käskyjä satelee joka puolelta ja siinä härdellissä pitäisi saada vähän aikaa itsellekin. Työ on ihan hyvä pakokeino, mutta liika on tietenkin pahasta.

Poimin muutamia kivoja juttuja MLL sivuilta.

Lapsi on valmis aloittamaan koulun mm. kun:

• Lapsi kykenee suoriutumaan tietyistä perustarpeista itsenäisesti, esim. wc:ssä käynnistä, käsien pesusta, syömisestä, riisumisesta, pukemisesta ja takin ripustamisesta naulaan.
• Lapsi pystyy olemaan erossa vanhemmistaan koulupäivän ajan ja tarvittaessa toimimaan itsenäisesti koulupäivän jälkeenkin. Lapsen pitää tietää kuka aikuinen hänestä kulloinkin huolehtii.
• Lapsi on fyysisesti valmis koulutyöhön. Tämä tarkoittaa esim., että lapsi jaksaa kulkea koulumatkan ja toimia koulussa, ja että silmän ja käden yhteistyö ja kynäote ovat niin kehittyneet, että lapsi voi opetella kirjoittamista.
• Lapsi on riittävän pitkäjänteinen ja jaksaa keskittyä mm. istumaan paikoillaan, tekemään tehtäviä ja ottamaan vastaan uusia asioita ja ohjeita.
• Lapsi ymmärtää puhetta ja osaa ilmaista itseään puhumalla.
• Lapsi osaa odottaa, malttaa vuorotella ja sietää pettymyksiä ja turhaumia riittävän hyvin.
• Lapsi pystyy hakeutumaan muiden lasten seuraan ja toimimaan kavereiden kanssa.
• Lapsi ymmärtää esim. mitä vähentäminen ja lisääminen tarkoittavat tai miten esineet voivat kuulua samanaikaisesti eri luokkiin.

Toki nämäkin ovat karkeita yleistyksiä, mutta hyvin suuntaa antavia. Vanhempien on muistettava, että koulun tehtävä ei ole opettaa lapsia tottelevaisiksi, vaan tämä on tehtävä kotona. Kaikki lähtee kotoa, kellään muulla ei ole velvoitetta kasvattaa lasta. Rajat ja säännöt on oltava. Saksalaisen tutkimuksen mukaan 2/3 lapsista ei tottele asianmukaisesti koulussa. Ongelmat ovat lähtöisin kotoa. Jossain vaiheessa oli liikkeellä buumi, että lapsille ei saisi edes ääntä korottaa saatikka kieltää suunnilleen mitään. Eihän se ole elämää. Kauheata nuorella lähteä maailmalle noilla eväillä. Rajat ovat rakkautta. Kuri ei tarkoita henkistä tai fyysista pahoinpitelyä vaan pitää vain pysyä tiukkana ja määrätietoisena. Voimiahan se toki vie. Onneksi tuokin buumi on pikku hiljaa väistymässä ja vanhemmat ovat taas ottaneet vanhemman roolin. Tästä kuitekin myöhemmin lisää.

Pakko vielä mainita koulukiusaamisesta sen verran, että kannatta lukaista asiasta täältä.
Hyvä pointti on mm. se mitä vanhemmat voivat tehdä:

• Keskustele kiusaamisesta lapsesi kanssa, vaikka asia ei koskettaisikaan perhettänne juuri nyt.
• Kerro lapsellesi, että kiusaaminen on aina väärin.
• Eläytykää pohtimaan miten pahalta, yksinäiseltä ja surulliselta kiusatusta tuntuu. Tämä auttaa lapsen empatiakyvyn kehittymistä.
• Kysy, miten lapsesi on toiminut tai mitä hän tekisi, jos hän huomaisi, että jotakuta kiusataan. Meneekö hän mukaan ja alkaa ilkkua vai vetäytyykö pois, etteivät kiusaajat ottaisi häntäkin silmätikukseen? Kerro lapselle, että on rohkeaa asettautua puolustamaan tyttöä tai poikaa, joka on joutunut toisten syrjimäksi. Puolustaminen on paljon vaikeampaa kuin mukana ilkkuminen. Muutkin lapset arvostavat varmasti sellaista, joka rohkeasti puuttuu kiusaamiseen, vaikka eivät sitä itse uskaltaisikaan tehdä. Kerro, että kiusaamisesta pitää kertoa jollekin aikuiselle, vaikka opettajalle tai vanhemmalle.
• Tue lapsesi ystävyyssuhteita koulukavereihin. Kutsukaa yhdessä kavereita kotiin.
• Osallistu luokan järjestämiin tilaisuuksiin ja tutustu toisiin vanhempiin. Vanhempien keskinäinen yhteistyö ehkäisee kiusaamista.

Asiasta löytyy lisää MLL sivuilta. Mutta toki ensin lähdetän aina innolla kouluun murehtimatta turhia! Kaikkeen on vain hyvä varautua. Nykyisin koulukiusaaminen on vähentynyt radikaalisti, koska opettajat ovat oikeasti kiinnostuneet aiheesta ja panostavat siihen. Kiusaamiseen puututaan heti. Eräs viisas ja kokenut lasten neurologi kertoi, että yksi parhaita keinoja on ottaa kiusaajan ja kiusatun vanhemmat koululle palaveriin. Luulisi viestin menevän perille. Joskus kuulee kaikkia tekosyitä, miksi lapsi käyttäytyy huonosti (kotiväkivalta, vanhempien ero ym). Mutta nämähän eivät ole hyviä syitä kiusata viattomia ja tämä on kaikkien ymmärrettävä.

Kaikesta kannattaa puhua myös lasten kanssa, sillä pienillä lapsilla kiusaamistilanne saattaa olla vain väärinkäsitys ja kun aikuinen tulee oikaisemaan tilanteen, ovat lapset taas kavereita. Joskus pieni lapsi saattaa tulla tönäisemään toista, koska haluaa leikkiä tämän kanssa. Tällöin on opetettava lapselle, että tuo ei ole sopiva tyyli hakea kaveria leikkiin.

Niin rankkaa kuin se onkin jättää lapsi tarhaan, niin hyvin se siellä pärjää! Äidille taitaa olla rankinta. Minusta on ihan normaalia, että äidillä pääsee kyynel kun lapsi lähtee ensimmäisen päivänä kouluun. Onhan se kaihoisa hetki, mutta toisaalta ihana, koska yksi etappi taas suoritettu. Vanhempien tehtävähän on kuitenkin tehdä itsensä tarpeettomiksi. Itse ainakin toivon että lapsistani tulee vahvoja ja itsenäisiä aikuisia, jotka pystyvät ratkaisemaan ongelmat itse. Mutta tottakai tulen auttamaan heitä aina kaikinkeinon iästä huolimatta, mikäli tarve vaatii.

Pinnasängystä lastensänkyyn

Mielestäni tämä vaihe on paljon haastavampi kuin 6kk ikäisen nukuttaminen xD Varsinkin jos omaa tuommoisen Vaahteramäen Eemelin ku meillä. Mut noihin kyl törmää niiiin usein. ;) Lapsen voi siirtää "isojen lasten sänkyyn" kun siltä tuntuu. Meillä poika oppi 1v10kk ikäisenä kiipeämään pinniksestä pois ja oli se sen verran pelottavan näköistä, et äkkiä ostamaan laidallinen (jatkettava) sänky. Usein tämä tapahtuu juuri siinä 2v tienoilla. Mut ei ole väliä minkä ikäinen lapsi on.

Lapselle voi sanoa, että "nyt siirrytään isojen poikien/tyttöjen sänkyyn". Useinhan lapsi itkeskelee ennen nukkumaanmenoa, kun sängyn vaihtaa. Uusi sänky ei ole vielä "turvallinen". Pinnasängyssä on ollut mukava oma pesä. =) Ehkä tehokkain konsti jatkoa ajatellen on se, että vie vain lapsen aina takaisin sänkyyn, kun se sieltä pois nousee (myös päikkärit). Tätä voi joutua tekemään neljäkin tuntia illassa aluksi ja vähintään 2vkoa yleensä menee. Mutta tämän jälkeen on elämä usein taas helpompaa. Joskus tosin kestää kuukausia. Mutta mielummin niin kuin että nukuttaa lapsen 7v asti. x) Paitsi jos jaksaa, niin ei toki ole kiellettyä. =) Mutta kannattaa ottaa huomioon, että lapsi ehkä haluaa isompana yökyläilemään kavereiden luo ym. ja olisi tietty mukava, jos osaisi nukahtaa ilman vanhemman läsnäoloa.

Aluksi kuitenkin voi tehdä niin, että istuu sängyn vierellä kunnes lapsi nukahtaa. Varsinkin jos lapsi osaa nukkua yöt putkeen, jolloin hän yöllä havahduttuaan voi yksinkin jatkaa unia. Mutta suosittelisin, että lasta koskettaisi aika vähän, jottei hän totu nukahtamaan kosketukseen. Voi käydä rankaksi pidemmän päälle. Ja jos sängyn vierellä istuu, kunnes lapsi nukahtaa, voi siitä lähtä etenemään, niin että parin päivän päästä istuu tuolilla hieman kauempana sängystä. Siitä parin päivän/viikon päästä sitten tuoli on jo oven vieressä. Lopuksi pyritään lähtemään huoneesta. Riippuu lapsesta (ja vanhempien hermoista). Voihan sitä suoriltakin kokeilla sitä, että vie lapsen sänkyyn ja ite ulos, sitten vain aina palauttaa lapsen huoneeseen. Mutta semmoinen 2-vuoden ikäinen lapsi on vielä aika pieni, joten ei mitään paniikkikiirettä. =) Omassa tahdissa.
Yöheräämisiin suosittelen sitä, että vietäisiin lapsi sänkyyn ja itse pois, muuten voi tulla isoja ongelmia. Jos lapsen haluaa ottaa omaan sänkyyn, niin mikäs siinä, mut siitä pois opetteleminen on yleensä asteen verran hankalampaa.

Tässäpä pieni esimerkki meidän lapsosesta. Oishan näitä esimerkkejä vaikka kuinka monesta tapauksesta. x) Pitäisi muuten laittaa sekin tänne, kun poika oli 6kk ja vedettiin tuo nostelu-unikoulu. Kirjasin aika tarkkaan, miten se meillä eteni.. No mut kuitenkin, siis meillä kun poika siirtyi jokin aika sitten lastensänkyyn, aluksi kaikki meni hyvin. Sit hän huomasi, et hänhän pääseekin sängystä karkuun. Palauttaminen ei oikein onnistunut, koska siitä muodostui leikki. Aina nauraen hyppäsi sängystä pois ja juoksi takaisin. Ei edes kerennyt huoneesta ulos. Ihmettelin, et mikä se tämmöinen lapsi on joka vain nauraa. Mut sit hokasin, et ehkä hän ei kuitenkaan tuntenut oloaan kodikkaaksi sängyssään, vaikka ensin niin vaikutti. Pinnasänky oli ollut niin mukava. Sit istuttiin sängyn vierellä "vahtimassa" et ukkeli pysyy makuultaan. Aina kun ponkaisi pystyyn, laitettiin takas pitkälleen. Usein menee 1-2h, mut vuorotellaan miehen kans. Toinen toisena iltana, toinen toisena. Joskus menee vain 15min. Yleensä tuo tuosta itsestään helpottuu ajan kanssa. Noin pieneltä lapselta ei voi vaatia, että hän osaisi käydä sängylle pitkälleen, vaikka olisikin omassa huoneessaan ja väsyttää. Iltarauhoittelut on älyttömän tärkeitä! Joillekin passaa iltasatu, joillekin laulu. Itselläni on tapana kiikkua lapsen kans kiikkutuolissa n.15min ja lauleskella ennen nukkumaanmenoa. Tällöin hyppimistä on melko vähän. Ja toki päivä- ja iltarutiinit on yhä hyvä muistaa. Helpottaa elämää ja tuo turvallisuuden tunnetta. Noh, sitten kun aloin edetä siihen, että siirryn sängyn viereltä pois, tuli äkäinen flunssa, antibioottikuuri ja päiväkodin vaihdos kesäksi. Toistaiseksi vielä istutaan samassa huoneessa. Liikaa en halua kerralla lapselle. Ja eipä tuo ole kovin paha 15min sängyn vierellä hengailla kunnes lapsi nukahtaa. Iltavillit vain ovat aika kuluttavia. x) Ois tietty hyvä,et lapsi nukahtais itse illalla eikä tarvisi aikuisen apua. Mutta tämäkin voi iän myötä rauhoittua itsestään.
Yli 2-vuotias alkaa olla jo sen verran vilkas, että voi olla vaikea koittaa enää mitään ihme konsteja. Jonkin verran joutuu alkaa tekemään jo kompromisseja. Kaksivuotiaalla alkaa pyörimään päivän asiat päässä helposti illalla ja on todella vaikea rauhoittua. Olen kauan miettinyt olisiko tähän jotain helpotusta, mutta usein käy niin, että mitään suurempia konsteja ei ole.

Ja turvallisuudesta vielä. Ostettiin portti lapsen huoneen oveen, jottei hän lähtisi yöllä hamuilemaan ja karkaisi ulos ym (osaa avata oven lukosta kun hakee ensin tuolin alle). Ovet on toki koitettu lukita mahdollisimman hyvin ja hellasta on sulakkeet pois yön ajan (meillä levyjen päällelaitto on jostain syystä niin hauskaa). Mut öisin kun lapsi herää, hän yleensä hakeutuu ensin vanhempien luo, harvoin pistää yksin ranttaliksi. Huomionhakuisuuttahan se enemmän on. Meillä yöheräämisiä harvemmin on. Ja tällöinkin lapsen voi viedä vain takaisin sänkyyn ja siellä pysyy. Se helpottaa huomattavasti elämää. =) Nuo iltavillit on enemmän se ongelma useissa perheissä.

Mut tällaista kivaa! Mukavaa juhannusta ja kesää kaikille! =) Pyrin laittamaan postauksia kesälläkin, mut vähän harvemmin kuitenkin.

Secrets of the baby whisperer for toddlers

Minua on pyydetty suomentamaan Tracy Hoggin salaisuuksia myös taaperoikäisistä. Kirjassa on The baby whisperer solves all your problems on myös taaperoikäisistä useita kappaleita, mutta taaperoille on omistettu ihan oma kirjakin (kuvassa). Laitanpas siitä ihan pikaisesti jotain. Suomentelen näitä taas lisää, kun kerkeän. Kirjassa puhutaan hyvin vähän nukkumisesta, mutta kategoriasta "nukkuminen" löytää blogistani paljon vinkkejä niihin ongelmiin. Tässä tekstissä mainitaan myös muutamalla sanalla nukkumisesta.

Tiedät, että lapsesi on taapero, kun:
- "minulla on vähemmän aikaa itselleni"
- "en voi ottaa häntä mukaan ravintolaan"
- "hän on vaativampi"
- "on helpompi ymmärtää, mitä hän haluaa"
- "häntä täytyy ajaa takaa"
- "päiväuniongelmat"
- "yllätyn aina mitä kaikkea hän osaa"
- "hän imitoi kaikkea mitä teen"
- "hän kiinnostuu mistä vain"
- "hän testaa minua vähän väliä"
- "hän on enemmän....persoona"

Nämä olivat siis kerättyjä kommentteja äideiltä. Aika osuvia ;)

Hogg mainitsee alkuteksteissään mm. seuraavaa:

-Jokainen lapsi on yksilö
-Lasta täytyy kunnioittaa ja lapsen täytyy kunnioittaa muita
-Ota aikaa, jotta kerkeät kuunnella, tarkkailla, jutella ja leikkiä lapsen kanssa
-Lähes jokainen lapsi tarvitsee rutiinit, koska se tuo turvallisuuden tunnetta. Lapsi ei välttämättä tarvitse rutiineja sitä varten, jotta esim. nukkuisi paremmin, mutta usein näin kuitenkin on. Turvallisuuden tunne on kuitenkin se oleellisin.
-Lasta ei saa hoputtaa oppimaan esim. kävelemään, puhumaan ym. Se vain antaa lapselle sen kuvan, että hän on kelpaamaton ja osaamaton. Jokainen kehittyy aikanaan. Toki selkeät oppimisvaikeudet on erotettava.
-Taaperoiässä tapahtuu koko ajan muutoksia. On todella yleistä, että lapsi alkaa heräillä öisin taas ja tuntuu ettei mikään tehoa. Tällä on kuitenkin tapana mennä ajan kanssa ohi eikä tarvitse mitään taikatemppuja. Lähinnä vaatii vanhemmilta vain kärsivällisyyttä.
-Vanhempi on johtaja, joka avustaa lasta uuden opettelussa. Nyt on entistäkin tärkeämpää saada pidettyä "harmonia" perheessä ja mahdollisimman turvallinen olo lapselle.
-Auta lasta käsittelemään tunteitaan. Ne ovat uusia hänelle ja vanhemman on opetettava mitä ne merkitsevät. Vauvan tunteet ovat aluksi nälkä, väsy, kuuma, kylmä ym. Taaperolla elämää hallitsevat ilo, suru, pelko, ylpeys, syyllisyys, häpeä ym. Tunteiden hallintaa voi oppia. Jopa 14kk ikäinen voi olla empaattinen.
-Isän rooli korostuu! Isä ei ole vain "lauantaihoitaja".
-Sosiaalisiin tilanteisiin rohkaiseminen
-Taaperon kanssa touhuaminen voi olla hermojaraastavaa ja oma itsehillintä on tärkeää. Kiukku puretaan johonkin muuhun, mutta ei lapseen. Myös rakkaus on hyvä näyttää muutenkin kuin sanoin.
-Pidä huoli myös aikuissuihteistasi

Kirjassa on kappaleita mm. rutiineista, hoivaamisesta, vanhemmuuden haasteista, päiväunien poisjäännistä, kommunikoinnista, sosialisoinnista, kurin pitämisestä, oravanpyörän katkaisemisesta (kun elämä on mennyt todella vaikeaksi nukkumisen, syömisen ja kurinpidon kanssa), potalle opettelusta ja uuden vauvan tulosta. Toiveita saa esittää ;)

Mahataudista

Jos lapsi alkaa ripuloida tai oksentaa, kannattaa hänet heti punnita. Näin lapsen mahdollista kuivumista on helppo seurata. Lääkäriin kannattaa myös aina ottaa mukaan neuvolakortti, jotta lapsen oletettua painoarvoa voidaan arvioida. Jos lapsi menettää painoa parin päivän sisällä, johtuu se aina nesteenpuutoksesta. Lapsen yleistilan lisäksi on hyvä seurata limakalvoja ja virtsantuloa. Alle 5% kuivuma (eli painonlasku) ei vielä haittaa. 5-10% kuivuma on korjattavissa kotona apteekista saatavalla ripulijuomalla. Yli 10% kuivuma vaatiin jo usein tiputusta. Tärkeä on saada lapsi juomaan. Laimennettu mehu on hyvä. Maito ei ole kielletty, mutta mahataudin aikana on aina jonkinasteinen ohimenevä laktaasin puutos, joten liika maidonjuonti ei ole hyväksi. Vettä välillä myös, mutta ei liikaa, sillä siinä ei ole elektrolyyttejä. Vissyvesi, limsat, omenamehu ja appelsiinimehu ovat liian äkäisiä, eikä näitä kannata suosia. Omat vanhemmat ovat parhaita kertomaan lapsen yleistilasta. Jos tuntuu, että lapsi on todella väsynyt ja "outo", niin kannattaa käytää aina lääkärissä. Usein virusmahataudit kestävät jopa 5päivää. Jos mukana on flunssaa, on kyseessä usein adenovirus. Jos lapselle nousee kuume ja ripuli pitkittyy, voi mahdollisesti kyseessä olla bakteerin aiheuttama tauti. Näitä kuitenkin saadaan yleisimmin ulkomailta. Jos lapsella näkyy verta ulosteessa, on hänet välittömästi vietävä lääkäriin, sillä kyseessä voi myös olla bakteeri. Nämä on kuitenkin hoidettavaissa. Tässäpä muutama vinkki näin keväiseen ripuliaikaan. x) Onneksi nykyisin on rotarokotteet. Se vasta on äkäinen tauti.