Uhmaikä rulettaa

Pitkästä aikaa kirjoittelen tänne vauvablogin puolelle. Pitkää taukoa pidin enkä jatkossakaan varmaan kovin usein kerkeä tekstejä tänne lisäilemään, mutta yleisön pyynnöstä aion koittaa kirjoitella jatkossakin blogiin aina välillä. =) Säännöllisesti blogia on luettu ja kysymyksiä ja kehuja on etenkin sähköpostilla tullut, joten kiva että ihmiset ovat hyötyneet näistä vinkeistäni. Toki eriäviä mielipiteitäkin varmasti on eikä kaikki usko mitä sanotaan, mutta eipä sillä väliä. =D Ei tämä niin vakavaa ole. Blogin on kuitenkin alunperin ollut tarkoitus jelpata etenkin vauvaperheiden vanhempia, joilla alkavat konstit ja voimat loppua alle 1-vuotaan kanssa. Vauvan hoito kun on paikoin rankkaa eikä sitä koskaan tiedä minkälainen kaveri sieltä masusta putkahtaa. Jotkut vauvat esim. vain itkevät enemmän kuin toiset eikä tämän tarvitse olla vanhempien syytä.

 

Blogissa on pääasiassa ollut vinkkejä ja tietoa vauvoista ja taaperoikäisistä, mutta paikoin voin kirjoitella vähäsen vielä vanhemmistakin lapsista. Murrosikäisiin asti en kuitenkaan ole vielä menossa. ;) Tänään aiheenani onkin uhmaikä, johon olen viime aikoina usein törmännyt ja ajattelin että olisi hauska kirjoittaa siitä tännekin.

Uhmaikä on tärkeä vaihe lapsen kehityksessä. Lapsi ottaa ensimmäisen askeleen
itsenäisyyttä kohti. Merkittävämpi on tietty sitten murrosikä, mutta ei mennä siihen nyt. Uhmaikä alkaa ylensä noin 2-vuodesta lähtien ja loppuu yleensä 4-5vuoteen mennessä. Lapselle kehittyy vahva oma tahto ja lapsi testailee vanhempiaan jatkuvasti. Itsenäistyminen on voimakkainta kaikkein lähimmästä ihmissuhteesta, tavallisimmin äidistä. Kun uhmaikäinen kiukkuaa äidilleen,
mutta käyttäytyy sopuisasti päiväkodissa ja mummolassa, kyse ei ole äidin huonommasta kasvatustyylistä, vaan suhteen läheisyydestä. Kun lapsi irtautuu vähitellen vanhemmastaan, hän samalla omaksuu pienin askelin tämän psyykkisiä säätelytehtäviä: rajoittamaan, rauhoittamaan ja kannustamaan itseään. Tämä on pohjana mm. omantunnon kehittymiselle.

 

Tässä joitain vinkkejä uhmaikäisen lapsen käsittelyyn. Muutaman poimin MLL sivuilta, josta löytyy yleensä tietoa tosi kivassa muodossa. Osa on itse hyväksi kokemiani vinkkejä sekä töissä että kotona.
Lisäksi mukana saattaa olla muutama yleispätevä neuvo lapsiin.
Eri mieltä saa olla, mutta itse olen todennut nämä hyväksi. Jokainen saa tehdä kuitenkin niin kuin tahtoo, jos vain ajattelee lapsen parasta.

 

1. Keskustele lapsen kanssa esim. tämän lempilelun kautta. Tämä houkuttelee enemmän kuin äidin käskyt. Uhmaikäistä voi olla välillä vaikea saada kylpyyn, pissalle, syömään tai yhtään mihinkään, mutta kun lempilelu tulee kysymään, on vaikea vastustaa. Ja näin homma sujuu samalla leikin kautta, johon vanhempikin osallistuu.

2. Lapsen pitää antaa kiukutella, siitä ei saa rangaista. Jokin järki tietty täytyy
   olla, esim. ei koskaan saa rikkoa mitään tahallaan tai satuttaa ketään. Mutta ääntä maailmaan mahtuu ja kiukun täytyy antaa myös tulla ulos tarvittaessa. Usein kiukku menee yllättävän nopeasti ohi. 15min ei ole pitkä aika, vaikka se sillä hetkellä tuntuu ikuisuudelta. Kannattaa kuitenkin antaa aikaa lapselle.

3. Vanhemman on oltava vanhempi, ei kaveri. Lapsi ei saa päättää esim. nukkuma-ajoista ym. Lapselle tulee turvallisempi olo, kun hänellä on rajat ja säännöt. Lapsi myös yleensä kiintyy siihen henkilöön enemmän, joka uskaltaa vähän komentaa. Lapsi voi kuitenkin tehdä päätöksiä aikuisten asettamissa rajoissa, esim. voi valita  kumman värisen paidan laittaa päälle tai haluaako kypärälakin vai karvalakin. Tästä tulee lapselle usein sellainen olo, että hänenkin mielipiteillä on väliä ja kiukkukohtauskin voi jäädä pois. Kannattaa usein antaa lapselle pari vaihtoehtoa jos homma ei meinaa alkaa pelittään.

Nykyaikana vähän hirvittää miten moni vanhempi ei uskalla pitää kuria lapselle ja lapsi on aikuisen pomo. Kurinpitäminen ei tarkoita huutamista tai lyömistä, vaan että vanhempi rauhallisesti vain pitää kiinni rajoista. Periksi ei anneta.

4. Lapsi on viisas, lapsen kanssa kannattaa keskustella ja ottaa hyvä kontakti tähän. Keskustelu ei tietenkään saa olla liian monimutkaista eikä käskyt saa olla liian monimutkaisia.

5. Älä kysy asioita, joita lapsi ei voi päättää. Protestikiukkua voi vähän välttää, kun varoitetaan lasta hyvissä ajoin, esim. ennen kuin lähdetään puistosta kotiin.

6. Usein kiukku laantuu yllättävän nopeasti. Katso ettei lapsi satuta itseään. Jos lapsi menee toiseen huoneeseen kiukuttelemaan, käy välillä katsomassa antaako lapsi lohduttaa. Mutta joskus voi antaa lapsen rauhassa itsekin koittaa rauhoittua ja antaa esim. lempilelun kaveriksi. Lapset ovat hyvin erilaisia. Joillakin kiukku kestää kauan. Lapsen ei ole kuitenkaan hyvä olla liian kauaa yksin. Lapselle kannattaa vähän väliä koittaa puhua ja tarjoutua avuksi ettei lapsi jää yksin. Vanhemman rauhallisuus vaikuttaa lapseen ja auttaa myös lasta rauhoittumaan.

7. Jos lapsi tekee jotain todella väärin (esim lyö), on uskallettava olla jämäkkä. Aikuisen on turha alkaa rääkymään, siinä menee vain kaikilta kuulo. Jotkut käyttävät arestinurkkaa. Perussääntö on että lapsen iän osoittama määrä arestia (3v, 3min). Tosin tämä lapsen yksin jättäminen on aika kyseenalainen. Olisiko parempi vain istua vieressä. Vaikea sanoa. Riippuu varmaan lapsesta ja tapauksesta.

8. Älä koskaan uhkaa lasta hylkäämisellä. Tämä on henkistä pahoinpitelyä.

Ja lapsen fyysinen kuritus on ollut Suomen laissa kiellettyä vuodesta 1984 lähtien ja on rangaistava teko.

9. Rauhallisuus maan perii. Kiukku ei ole vaarallista vaan kuuluu elämään.

Ei ole inhimillistä olla rauhallinen koko aikaa ja toki vanhemmilla saa mennä hermot täydellisesti, mutta tällöin voi itse mennä rauhoittumaan omaan huoneeseen. Ja huutaa tosiaan saa (joskus melkein pakko), mutta vanhemmankin täytyy muistaa pyytää anteeksi tarvittaessa. Kaikki on vain inhimillistä.

10. Jos esim. kaupassa tulee äxät karkkihyllyn edessä, voi koittaa vain olla huomioimatta asiaa. Aivan sama mitä muut ajattelevat, sillä ei ole mitään väliä. Vanhemmalle lapselle voi myös koittaa selittää että "sinä olet nyt vihainen/kiukkuinen kun ei tule karkkia ja se on ihan ok, mutta huutaminen ei auta". Lapsi voi tyytyä tietoon että tunne tällä hetkellä on kiukku ja se menee ohi. Joskus sitten pitää vain napata lapsi kainaloon ja häipyä.

11. Kokeile ensin houkuttelua ennen uhkailua. Tarvittaessa uhkauskin on uskallettava
   toteuttaa (esim. lelu lähtee pois tai ruokailu loppuu heti jos pöydössä pelleillään), jos lapsi ei usko. Muuten lapsi huomaa ettei uhkailulla ole väliä eikä tästä tule olemaan mitään hyöytä.

12. Koti olisi hyvä järjestää niin että siellä voi leikkiä ilman että koko ajan tarvitsee kieltää
   tai varoa jotain.

13. Älä naura lapselle vaan naura hänen kanssaan.

14. Alkavan kiukun voi vielä yrittää kääntää, kun keksii lapselle jonkin kivan jutun,
   esim. tekee kuperkeikan ja katsoo lähteekö lapsi mukaan. Tai jos lapsi pitää
   jostain hassusta jutusta tai ilmeestä voi sitä kokeilla.

15. Ota hyvä kontakti lapseen ja katso silmiin, kun keskustelet hänelle.

16. Lapset tykkäävät olla hyödyksi, lapsen voi ottaa mukaan esim. pyykin pesuun.
   Usein lapsi haluaa vain huomiota, kun hän alkaa käyttäytymään huonosti.

 

 

Tulipa pitkä teksti. Kuinkahan moni jaksaa lukea. x) Kirjoitusvirheitä löytyy varmaan monta, älkää välittäkö. 

Jos keksitte muita kivoja konsteja uhmaikäisen hallintaan, niin nakatkaa kommenttikentään. =D

Ja aihetoiveita saa esittää, jos kaipaa apua johonkin.

Uhmaikäinen lapsikin on aivan ihana. =)

Blogitauko

Nyt on aika pitää pieni blogitauko, sillä valmistuminen uhkaa painaa päälle ja työt alkavat täyspäiväisesti keväällä. ;) Mutta kysymyksiä voi yhä toki lähettää. Koitan vastata kaikkiin ja yhdessä voidaan miettiä ratkaisuja eri ongelmiin. Kiitos kaikille lukijoille ja erityiskiitos kaikista ihanista kommenteista! =)

Pelastakaa pojat

Tässä on muuten aivan ihana kirja. Suosittelen jokaiselle, jolla on pieni Vaahteramäen Eemeli siellä kotona. =D Kirjoittanut Raisa Cacciatore ja Samuli Koiso-Kanttila. Tässä hieman kuvausta kirjasta, jota netistä poimin:

Monet vanhemmat ovat pulassa siksi, että omilta vanhemmilta saadut mallit toimia vanhempana eivät tunnu enää sopivilta. Niitä on aika muuttaa, mutta miten? Kirja auttaa pohtimaan poikana kasvamisen erityispiirteitä ja antaa käytännön ohjeita siitä, miten poikien hyvinvointia, itsetuntoa ja minäkuvaa voi tukea lapsuuden ja nuoruuden herkkinä vuosina. Kirjan lähtökohtana on, että pojat ja tytöt ovat usein erilaisia. Pojat rikkovat sääntöjä ja totuttuja tapoja ja haastavat ympäristöään usein voimakkaammin kuin tytöt. Poikien reaktiotapa on osin biologisesti määräytynyttä. Siksi vanhempien on hyvä pysähtyä miettimään poikien tunteiden hallintataitoja ja niiden tukemista. Kirjassa painotetaan erityisesti isien ja muiden lähiympäristön miesten tärkeyttä pojan kasvulle. Esiin nostetaan myös miehen maailman kipeitä ongelmia kuten myönteisten mallien puute ja syrjäytymisriski.

Pojat todellakin ovat poikia, mutta se ei tarkoita että he olisivat ilkeämpiä, huonompia tai hankalampia. Kun asennoituu siihen, että poika on nyt vähän villi ja kauppareissu menee luultavasti vähä taistellessa, niin yllättyy usein miten hienosti poika taas pärjäsi tämänkin reissun. 

Olin sairaan ylpeä taas omasta 2v pojastani viime viikonloppuna, kun kävimme katsomassa jalkapallopeliä ja hän pysyi katsomossa 1,5h! =D Siinä se kiipeili ja ruuvasi mutteria irti penkistä ym tuuskaamista, mutta hienosti pysyi 2m säteellä tallessa. Olin asennoitunut että juoksen hänen perässään pari tuntia. Sen sijaan sainkin itse katsoa suurimman osan pelistä! =) On se ihanaa. Puoliajalla hän kävin juoksemassa kentän ympäri pari kertaa ja taas meni lujaa vähän aikaa. =)

En sano etteivätkö tytötkin voisi olla villejä, mutta oman kokemukseni mukaan suurin osa tytöistä on kuitenkin paljon rauhallisempia. Tytöt on vain erilaisempia. On hauska katsoa sivusta, kun kolme 1-2v tyttöä istuu matolla ja tuijottaa nallea, kun pojat juoksee ilman housuja sohvalta toiselle. =D Mutta ei siis todellakaan tarvitse olla näin. Alle 4v saa olla melkeimpä niin villi kun haluaa. 5v pitäisi jo alkaa käyttäytymään. ;)

Hieman villi lapsi on vain terveen lapsen merkki. ;)

Lasten ylipaino

Tässä lopultakin lupaamani postaus lasten ylipainosta ja lihavuudesta. Olen tehnyt tästä tutkimusta vastikään ja huolestuttavaa on, että lasten ylipaino on nousussa. Monet vanhemmat eivät hoksaa, miten vakavasta asiasta on kyse. Ylipaino on ongelma. En nyt todellakaan puhu esteettisestä ongelmasta, vaan puhtaasti terveydellisistä syistä. Lapsen lihavuudella on psyykkisiä seuraamuksia, kuten esim. koulukiusaaminen, itsetunnon aleneminen ym psyykkinen sairastaminen. Lisäksi terveydellisistä vaikutuksista vaarallisimpia ovat korkea verenpaine, korkea kolesteroli, metabolinen syndrooma, tyyppi 2 diabetes, sepelvaltimotauti ym, jotka sitten aikuisiällä voivat puhjeta. On jopa spekuloitu, että ylipainoisten lasten liikkumattomuus aiheuttaisi osteoporoosia, mutta tästä ei ole varmaa tutkittua tietoa.

Kuten arvata saattaa perheen ruokailutottumukset ja liikuntatottumukset vaikuttavat asiaan suuresti. Televisionkatselu ym. tietokonepelien pelaaminen pitäisi rajoittaa max. 2h/pvä. Alle kouluikäinen lapsi yleensä liikkuu tarpeeksi,jos hänen vain annetaan liikkua vaapaasti, mutta kouluikäiselle pitäisi jo alkaa hommaamaan jotain harrastuksia. Alle 2v painosta ei yleensä tarvitse stressata, mutta 3-4v ruokailua joutuu joskus jo alkaa seuraamaan.

Neuvoloihin on tulossa uudet kasvukäyrät, jotka on päivitetty ja niiden pitäisi olla paremmat kuin aiemmin. Toki erilaiset sairaudet, kuten hormonijärjestelmään vaikuttavat sairaudet, on suljettava pois tutkittaessa ylipainoista lasta. Nämä ovat vain niin älyttömän harvinaisia, että syy löytyy yleensä ruokailutavoista.

Paras keino hoitaa lihavuutta on ennaltaehkäisy. Lapsia olisi kannustettava liikkumaan paljon. Erilaiset pelit ja kannustimet tulevat usein tarpeeseen. Jos lapsia ei uskalla laittaa yksin kävellen tai pyörällä kouluun, olisi suotavaa jos vanhemmat lohkaisisivat sen verran omaa aikaa ja lähtisivät mukaan kävellen. Autokyyti ei ole hyvä valinta, koska siinä ei tule hyötyliikuntaa.

Ravitsemuksessa tärkeää on aterioiden säännöllinen rytmi. Kovia rasvoja tulisi välttää ja turhaa sokeria. Valkoista sokeria ja vehnäjauhoja ei kukaan tarvitse. Muroissa ja jogurteissa on myös yllättävän paljon sokeria. Pehmeitä rasvoja, kuten öljyä, pähkinöitä ym, on hyvä suosia, mutta ei suurina määrinä. Hedelmien ja vihannesten käyttöä tulisi myös käyttää usein. Erilaisia kasviksia on helppo sekoittaa ruoan sekaan, jos lapsi ei meinaa näitä syödä. Ja pieninä määrinä aloitetaan totuttaminen. Lapsi voi myös saada pienen tarrapalkinnon ym, kun maistaa jotain uutta hedelmää ym. Karkkipäivä on hyvä olla kerran viikossa, jotta tulee joskus herkuteltua. Turhat välipalat tulisi jättää pois. Lääke- ja leikkaushoitoa ei Suomessa pienille lapsille käytetä.

Mitään karppausta ei saa lapsille suositella! Monipuolisuus on avainsana. Lapsi tarvitsee hiilihydraatteja eikä näitä missään nimessä saa jättää pois. Karppauksessa myös usein tulee käytettyä kovaa rasvaa paljon, mikä on suuri riski sydän- ja verisuonitaudeille.

Lasten laihdutus toimii pääasiassa niin, että paino pyritään pitämään samana pituuskasvun lisääntyessä.  Lapselle ei kannata puhua painon pudottamisesta, koska se helposti kuulostaa syyttävältä. Suurin muutoshan tulee pääasiassa koko perheen ruokailutottumuksista. Usein perheessä useammat kuin yksi henkilö ovat ylipainoisia. Eikä tämän tekstin tarkoitus todellakaan ole osoittaa ketään syyttävällä sormella ja torua. Kaikki varmasti yrittävät parhaansa. Näistä asioista vain jaetaan tietoa yllättävän vähän.

Lähteet laitoin tuonne kommenttikenttään, koska niitä oli niin paljon, että postauksesta olisi tullut hirmu pelottava. =D Toivottavasti näistä vinkeistä on jotain apua, jos huomaa että perheeseen voisi tehdä jotain elintapa muutoksia. Neuvolasta kannattaa kysyä apua, jos tulee kysyttävää. =)

D-vitamiini

Yliopiston apteekki on vastikään teettänyt tutkimuksen lasten D-vitamiinin saannista ja tässä on muutamia kohtia.

D-vitamiinin riittävä saanti on tärkeää lapsen ja nuoren normaalin kasvun ja kehityksen turvaamiseksi. Auringonvalo ja ravinto eivät Suomessa riitä kasvuikäisten D-vitamiinilähteeksi. Sen vuoksi alle 18-vuotiaille suositellaan D-vitamiinivalmisteiden käyttöä päivittäin.

Suomessa vanhemmat huolehtivat parhaiten vauvaikäisten D-vitamiinin saannista. Lasten kasvaessa D-vitamiinivalmisteiden käyttö unohtuu. Tämä on huolestuttavaa, koska tutkimusten mukaan lasten ruokavaliossa on liian vähän D-vitamiinia sisältäviä ruoka-aineita.

Yliopiston Apteekin tuoreen tutkimuksen mukaan alle 3-vuotiaista lapsista 72 % saa D-vitamiinivalmisteen päivittäin. D-vitamiinivalmisteiden käyttö vähenee sitä mukaa, kun lapset kasvat: 7-12-vuotiaista enää 44 % ja 13-17-vuotiaista 23 % nauttii D-vitamiinivalmisteen päivittäin. Yli puolet kouluikäisistä ei käytä D-vitamiinivalmisteita edes satunnaisesti.

Valtion ravitsemusneuvottelukunta, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos sekä Suomen Lastenlääkäriyhdistys antoivat tammikuussa 2011 uudet suositukset lasten ja nuorten D-vitamiinivalmisteiden käytöstä. Niiden mukaan 0-18-vuotiaiden tulisi nauttia D-vitamiinilisää päivittäin ympäri vuoden. 

Käyttösuositukset alle 18-vuotiaille

Alle 2-vuotiaat
D-vitamiinivalmistetta annetaan kahden viikon iästä lähtien 10 mikrog vuorokaudessa ympäri vuoden riippumatta siitä, saako lapsi äidinmaitoa, äidinmaidonkorviketta, lasten erityisvalmistetta ja/tai vitaminoitua lastenvelliä/puuroa tai muuta D-vitaminoitua maitoa.

2-18-vuotiaat
D-vitamiinivalmistetta käytetään 7,5 mikrog vuorokaudessa ympäri vuoden. Vitamiinivalmisteen käyttö vitaminoitujen maitovalmisteiden ja rasvojen ohella on turvallista, eikä liikasaannin riskiä tavanomaisessa ruokavaliossa ole.

D-vitamiinivalmisteita on useita erilaisia. Kannattaa tiedustella niistä omasta apteekista. Yleensä kaikkein rasvapitoisin on se, joka aiheuttaa vauvoille eniten mahavaivoja. Mutta kannattaa kokeilla erilaisia valmisteita ja etsiä omalle lapselle parheiten sopiva. 

Tällä hetkellä oman tutkimuksen alla on lasten lihavuus, josta on tulossa piakkoin juttua.

Kiintymyssuhdeteoria

Olivia lehdessä oli hyvä juttu Niklas Thesslundilta, johon oli ottanut osaa mm. sosiologi, psykiatri ja filosofi. Kiintymyssuhdeteorian isä on psykoanalyytikko John Bowlby. Ennen Suomessa vallitsi arvoylppöläismäiseen henkeen ajattelu lapsen fyysisestä hyvinvoinnista. Olikos tuo nyt ihmekkään kun lapsikuolleisuus oli niin suuri. Äidit hoitivat kodin yksin ja lapset siinä sivussa. 1950-luvulta ilmaantui kiintymyssuhdeteoria lapsen psyykkisestä hyvinvoinnista, joka on jyllännyt nykypäivään saakka. Kiintymyssuhdeteoriaan kuuluu ajatella, että lapsella on ensimmäisinä elinvuosinaan voimakas tarve leimautua, kuten eläimillä ja turvallisuuden tarve. Aikoinaan tehtiin mm. eläinkokeita apinavauvoilla, että valitsivatko he pehmeän pehmolelun vai ruokakupin säikähtäessään. Jos kiintymysvanhemmuus voitaisiin esittää yhdellä kuvalla, siinä olisi lapsi kantoliinassa.

Nykyisin kiintymyssuhdevanhemmuus on vain kärjistynyt aika kovasti, josta artikkelissa puhutaan. Osasta vanhemmista tulee liian tarrautuvia ja he pelkäävät että lapsi menee rikki pienestäkin virheestä. Artikkelissa mainistaan supersuorittajat ja kantoliinahipit vanhemmuuden ääripäiksi, mutta heillä on silti sama tavoite - täydellisyys. Lastenlehtien keskustelupalstoilla tätä näkee usein. Luonnonmukaisuus, vaistovanhemmuus ja lapsentahtisuus kuuluvat saman otsikon alle. Artikkelissa suositellaankin että tyydyttäisiin olemaan keskinkertainen äiti. Silloin on helpompi myös olla kumppani ja nainen. Ja virheitähän me kaikki tehdään. Ja lapsi on todella kovaa tekoa. Äideillä kuitenkin on sisäinen tarve hoivata ja tuskin kukaan selväjärkinen lapsen pyyntöihin jättää vastaamatta.

Artikkelissa pohditaan syitä äärimmilleen vietyyn lapsentahtisuudelle. Yksi voi olla se, että lapsenhoito on ajoittain tylsää ja rutiininomaista, että äitien on keksittävä itselleen oma mieli jaksaakseen. Tällöin asiaa voi verrata esim. anorektikoihin. Aivan kuin anorektikko nauttii jokaisesta kieltäytymisestä, kiintymyssuhdevanhempi nauttii jokaisesta venymisestä. Nettifoorumielle ei törmää valitukseen lastenhoidon sitovuudesta. Negatiiviset tunteetkin ovat kuitenkin täysin hyväksyttyjä eikä se tarkoita sitä, että lapsesta välittäisi jotenkin vähemmän.

Aiemmin painotettiin kuria ja kasvatusta. Nyt nämä ovat jääneet osalta perheistä pois ja se näkyy siinä, että lapset voivat huonosti eivätkä pärjää elämässä. Tämä ongelma alkaa näkyä erityisesti Amerikassa, mutta Kiinassa asiat ovat taas päinvastoin. Tämä toinen ääripää liiasta kiintymyssuhteesta on liika kuri ja vaatimukset. Huippu-urheilijoiden vanhemmat ovat usein syyllistyneet tähän. Jos ei voita, ei ole mitään. Voi päteä myös koulunkäyntiin tai ihan arkielämän askarteluun. Kiinalainen Amy Chuan kirjoitti kirjan kiinalaisista kasvatustavoista, joka sai Amerikassa aikaan hurjasti kritiikkiä. Siitä huolimatta amerikkalaiset alkoivat pohtia, voisivatko he kuitenkin hieman kiristää kurinpidossa.

Isille olisi kuulemma annettava enemmän roolia ja hyväksyttävä hänen tavat ja keinot. Isä voi syöttäää vauvaa vauvankorvikkeella tuttipullosta, kun vauva istuu juoksurattaissa. Äidin ei tulisi puuttua tähän, jos halutaan pitää isät mukana. Turha valittaa etteivät isät tee mitään. Eiväthän he osaa imettää ja saada samanlaista symbioosia vastasyntyneeseen kuin äiti. Siltikin isistä on suuri apu.

Ääripäät ovat aina ääripäitä. Paras on kulkea kultaista keskitietä. Ja itse en kritisoi ketään. Mielestäni on tärkeä olla sen verran avarakatseinen, että hyväksyy muiden tavat, niin kauan kun koko perhe on tyytyväinen ja toimiva. Jokainen tyylillään. Harvemmin muiden tekemiset itseen vaikuttaa. =) Jos apua pyydetään, niin se on sitten tietty ihan toinen asia.

Artikkeli loppuu hauskasti. Kirjoittaja pohtii, mitä kiintymyssuhdeteorian isä John Bowlby ajattelisi, jos kuulisi tätä keskustelua. "Luultavasti hän kääntyisi sukuhaudassaan - kohti äitiään."

Lähde: Olivia 9/11 p.44-47 Relaa, mutsi

Kaksikielisyys

"Sääntöjen mukaan" ilmeisesti olisi hyvä, jos vanhemmat puhuisivat vain omaa kieltään lapselle koko ajan. Tämä helpottaisi tulevaisuudessa kielten hahmottamista. Mielestäni tätä on erittäin vaikea toteuttaa, koska täytyyhän vanhempienkin kommunikoida lapsen läsnäollessa! Joskus perheessä on jopa kolme kieltä, jos vanhemmat puhuvat omien lisäksi vaikka englantia. Parasta on vain löytää oma harmonia perheessä ja tehdä niin kuin parhaaksi tuntuu. =) Usein käy niin, että lapsi ottaa vain toisen kielen, varsinkin jos asutaan ulkomailla. Suomi esim. jää. Mutta lapsi kyllä ymmärtää tätä toistakin kieltä. Eikä se tarkoita sitä etteikö lapsi omaksuisi esim. juuri Suomen kulttuuria ja tapoja. Hän voi jopa ihannoida näitä, vaikka ei kieltä osaakaan. =)

Mielestäni kaksikielisyys on rikkaus ja nostan hattua niille, jotka jaksavat lapsille nämä opettaa. Eikä kannata tuntea itseään epäonnistuneeksi, jos tämä ei toteudu. Se on paljon rankempaa kuin uskoisi!

Eikä kannata panikoida, jos lapsen kielellinen kehitys ei etene kovin vauhdilla. Ei tarvitse johtua kaksikielisyydestä, mut tietty voi johtua. Ei ole kuitenkaan vaarallista. =)

Tässä hieman Oulun yliopiston sivuilta. Kannattaa lukaista, jos asia on ajankohtainen itselle. =)
Sekä tutkijat että vanhemmat ovat olleet kiinnostuneita kaksikielisyyden myönteisistä ja/tai kielteisistä vaikutuksista (Arnberg 1987: 21). Eri yhteyksissä on tutkittu kaksikielisyyden vaikutusta älylliseen, kielelliseen, kognitiiviseen ja sosiaaliseen kehitykseen. Tulokset riippuvat paljolti tutkittavien henkilökohtaisista ominaisuuksista ja kielten omaksumistilanteesta, kieliin suhtautumisesta ja tutkimusmenetelmistä eli ketä ja mitä tutkitaan, ketkä ovat verrokkeina jne.
Aikaisemmin kaksikielisyyttä pidettiin lapselle kielellisenä ja älyllisenä riskinä (Sundman 1995: 35). Syynä tällaiseen käsitykseen ovat olleet useat 1900-luvun alusta lähtien tehdyt tutkimukset, joiden tulokset ovat ensi sijassa olleet ristiriitaisia: ensin negatiivisia, 60-luvusta lähtien positiivisia tai neutraaleja.
Kaksikielisyyden riskejä korostivat ensimmäiset tutkimukset 1923 vuodesta alkaen Walesissa. Uskottiin, että yhden kielen omaksuminen vie kielikyvystä 100 % ja että lapsi kykenee ottamaan vastaan vain yhden kielen. Kahden kielen samanaikaisen omaksumisen uskottiin vaikuttavan kielteisesti lapsen kielen kehitykseen jo pelkästään yksinkertaisen matemaattisen laskelman mukaan: kielet kehittyvät kumpikin vain 50 %:n verran, ja näin lapsesta tulee puolikielinen (Oksaar 1992 a: 10).
Kielteisiä tuloksia on esitetty niissä tutkimuksissa (esim. Wales), joissa on selvitetty kielellisen vähemmistön, maahanmuuttajien, alempiin sosiaaliryhmiin kuuluvien lasten kehitystä (esim. Skutnabb-Kangas 1988: 92). Monesti poliittisista syistä on mainostettu yhden, ylemmän luokan ja valtionkielen puhumista ja viitattu kaksikielisyyden haittoihin (Yhdysvallat, Neuvostoliitto). Yksikielisyyttä on kannatettu kansallisvaltion, kansalliskielen ja rotupolitiikan takia (Oksaar 1992 a: 11). Toisaalta pienvaltioiden kansat ovat joutuneet ottamaan vastaan toisen ”äidinkielen” (esim. Neuvostoliiton osavaltiot). Suurvaltojen kieliä on poliittisista syistä pidetty parempana vaihtoehtona ja jopa paikallisia pieniä kieliä kehittyneempinä (Hint 1987 a: 52, 1987 b: 45–46; Oksaar 1992 a: 10–13).
Puolikielisyys (semilingualism, double semilingualism) on saanut terminä osakseen nykytutkimuksen ehdottoman kritiikin (Baker–Prys Jones 1998: 14). Skutnabb-Kangas (1981: 248) korostaa, että termi puolikielisyys on saanut erityisesti Skandinaviassa halventavan ja vähättelevän sävyn, jonka vuoksi kaksikielisyyden tavoite on leimattu saavuttamattomana epäonnistumaan. Termiä alikehittyneet kielet käytetään joskus enemmän poliittisena kuin kielitieteeseen kuuluvana, kun kielet eivät pääse kehittymään ekologisten, poliittisten ja sosiaalisten olosuhteiden takia (Baker-Prys Jones 1998: 14). Monet kaksikieliset käyttävät kieliänsä eri tasoilla eri alueilla – he käyttävät kieliä tietyssä kontekstissa, mikä ei tarkoita, että kielet eivät olisi tarpeeksi kehittyneitä.
Vaikka kielitesteillä on mahdollista mitata vain pientä osaa ihmisen kielitasosta, testien perusteella on arvosteltu kaksikielisten osaamista ja kompetenssia. Kaksikieliset eroavat yksikielisistä sekä laadullisesti että määrällisesti kahden kielensä käyttämisessä, ja näennäinen ”puute” saattaa johtua sopimattomasta vertailukohteesta. (Baker–Prys Jones 1998: 14.) Kielteisinä seikkoina on pidetty kaksikielisillä koodien yhdistymistä, lainaamista, interferenssiä ja koodinvaihtoa (Baker–Prys Jones 1998: 62, 573). Todellisuudessa nämä kuuluvat kahden kielen omaksumisen prosessiin, ja koodinvaihtoa voidaan hyvinkin pitää kielenkäyttöä rikastavana ilmiönä (De Houwer 1998: 257–258).
Vasta 1960-luvulla kehittyneet sosio- ja psykolingvistiikka nostivat esiin kysymykset tutkittavien sosiaalitaustojen ja psykologisten edellytyksien tärkeydestä tutkimuksessa (testeissä). Tuolloin alettiin kiinnittää huomiota siihen, että tutkittavien tuli olla mahdollisimman samankaltaisia ja että etenkin kielen omaksumisen motivaation tulisi olla vertailukelpoinen.
Myönteisiä tuloksia kaksikielisyydestä ovat esittäneet Kanadasta peräisin olevat tutkimukset kuusikymmentäluvun alusta (Peal ja Lambert 1962) alkaen. Niissä otettiin huomioon sosiaaliset seikat ja lasten verrattavuus. Tulosten mukaan kaksikieliset lapset saavuttivat yksikielistä parempia tuloksia testeissä, jotka edellyttivät käsitteenmuodostusta tai mentaalista tai symbolista joustavuutta (Sundman 1995: 37). Ajattelukyvyn joustavuuden ovat huomanneet myös toiset tutkijat (tarkemmin Arnberg 1989: 24). Tyypillistä simultaanisesti kaksikieliselle lapselle on jo varhaisessa iässä tietoisuus kielistä, joita hän puhuu. Tietoisuus kielistä ilmenee esimerkiksi mielenkiintona kieliopillisia seikkoja kohtaan (Meisel 1990: 17; De Houwer 1995: 221) ja huomioina kielten sanojen erilaisesta merkityskentästä (Oksaar 1992 a: 7). On todettu, että kaksikieliset lapset huomaavat helpommin kieliopillisia virheitä (Arnberg 1989: 26) ja saavuttavat parempia tuloksia luovuutta sekä ongelmanratkaisua vaativissa tehtävissä (Sundman 1995: 37). On keskusteltu myös siitä, vaikuttaako kaksikielisyys tavalla tai toisella positiivisesti älylliseen kehitykseen (Baker Prys Jones 1998: 62, 66).
Lapsen kognitiivinen kehitys toisen ikävuoden loppupuolella luo edellytykset kielellisen tietoisuuden kasvuun. Lapsi saattaa jo toisena elinvuotenaan ymmärtää, että hänen ympäristössään puhutaan kahta kieltä. (Vihman 1985: 313.) Meiselin (1990: 5–22) mukaan ihmisen kognitiiviseen kehitykseen ja persoonallisuuteen vaikuttavat monenlaiset tekijät, jotka samalla koordinoivat hänen kahden kielen hallintaansa ja kielen valintaansa.
Jo antiikin Quintilianus vakuutti, että toisen kielen oppimisen valossa omaksutaan äidinkieli paremmin: ”Toisen kielen peilistä näen äidinkieleni ominaisuudet todellisuudessa selvemmin.” (Oksaar 1992 a: 8). Cumminsin "kynnysteorian" (1991: 70–71, 84–86) mukaan kaksikielisyys tuottaa kognitiivista etua vain silloin, kun lapsen kielitaidon taso ylittää molemmissa kielissä tietyn perustason eli kaksi kynnystä. Cumminsin teoria korostaa kummankin kielen samanvertaista tasoa, joka saavutetaan kieliä rinnakkain omaksuttaessa. Oksaar pitää kaksikielisyyden myönteisinä vaikutuksina analyyttisen ajattelun lisäksi positiivista vaikutusta lapsen älylliseen kehitykseen, monivivahteisempaa maailmankäsitystä ja ymmärtäväisempää suhtautumista toisiin ihmisiin. Kaksikielisen lapsen on myös helpompaa opetella seuraavia vieraita kieliä. (Oksaar 1989: 319.) Lapsuudessa oppiminen on helpompaa, koska lapsella ei ole vielä paljon muita tehtäviä. Lapsi on avoin ja rohkenee kokeilla: hän luo helposti kommunikaatiotilanteita ja oppii leikin kautta (Oksaar 1992 a: 9).
Meisel väittää, että joissakin tapauksissa monikieliset lapset saattavat omaksua kieliopin yksikielisiin lapsiin verrattuina nopeammin ja vähemmin virhein, koska he huomioivat enemmän kielen muodollista puolta. Hänen mukaansa kaksikieliset lapset pystyvät jo hyvin pieninä erottamaan kummankin kielensä sananjärjestyksen ja kieliopilliset keinot (Meisel 1990: 18; myös Romaine 1995: 209–210).
Kaksikielisiksi kasvetaan monesta syystä. Perheen ja lapsen emootiot kaksikielisyyteen suhtautumisessa ovat yhteydessä kaksikielisyyden omaksumisen tarpeeseen. Ulkopuolisesta tarpeesta saattaa olla kyse silloin, jos tarvitaan kahta tai useampaa kieltä. Tällainen on tilanne, kun yhteiskunnassa käytetään valtionkielenä kahta tai useampaa kieltä tai kun perhe muuttaa ulkomaille ja joutuu vaihtamaan kieltä väliaikaisesti tai pysyvästi. Näissä tapauksissa kieliympäristön muutosta ei aina koeta myönteisenä (Arnberg 1989: 12). Muuttaminen vaikuttaa tietynikäisiin lapsiin eri tavalla ja saattaa aiheuttaa kriisejä.
Kahden kielen käyttö perheessä tuottaa varmasti lisäongelmia ja vaatii vanhemmilta suurempaa huomiota lasta kohtaan, enemmän aikaa ja kielellisiä virikkeitä sekä myönteisempää suhtautumista ja tukea. Vaikka lapsi ei itse puhuisi kahta kieltä, jo pelkästään kahden kielen kuuleminen päivittäin kehittää hänen kielikykyään. Hän omaksuu helpommin vieraita kieliä ja pystyy toisen kielen kontekstissa, esimerkiksi ulkomailla, suhteellisen nopeasti vaihtamaan kieltä. (Oksaar 1989: 319; 1992 a: 9, Huss 1991: 137–138.) Tärkeintä lapsen kannalta on, että ensi sijassa äiti, isä ja lähisukulaiset suhtautuvat myönteisesti kaksikielisyyteen, että lapselle tarjotaan riittävästi kielellisiä virikkeitä kummallakin kielellä ja että löytyy kumpaakin kieltä puhuvia aikuisia ja lapsia kavereiksi (Arnberg 1989: 15).
Vaikka lasten kaksikielisyyttä onkin laajalti tutkittu, De Houwerin (1995: 249) mukaan käsitys siitä, miten normaali kaksikielisyys kehittyy, ei ole vielä vakiintunut. Ennakkoluulot kaksikielisyyden aiheuttamista kehityshäiriöistä vaikuttavat edelleen sekä joihinkin vanhempiin että asiantuntijoihin, esimerkiksi puheterapeutteihin ja psykologeihin (Baker–Prys Jones 1998: 574). Pelätään, että lapsilta vaaditaan liian paljon, heidän persoonansa minä-kehitys saattaa hajota, he saattavat alkaa änkyttää tai voivat kehittyä muuten toisia lapsia hitaammin (Oksaar 1992 a: 10). Romaine (1995: 213) toteaakin, että valitettavasti jotkut ovat tähän asti suhtautuneet kaksikielisyyteen kielteisesti ja nähneet kaksikielisyydessä vaaran. Toisaalta on korostettu (Baker–Prys Jones 1998: 574), ettei kaksikielisyys lisää riskiä kielen kehityksen viivästymiin tai häiriöihin.
Kaksikielisten kielihäiriöisten lasten tutkimus puuttuu lähes kokonaan (Holm ym. 1997: 55, myös Crutchley ym. 1997: 118, Baker–Prys Jones 1998: 574). Kun yleisesti ollaan sitä mieltä, että kaksi- ja monikielisyys ei aiheuta vahinkoja, on hyvin vähän tietoa siitä, miten kielten runsaus vaikuttaa lapsiin, joilla on alttius jonkinlaiseen kielihäiriöön (tai laajempaan kehityshäiriöön). Kaksikielisten lasten kielenkehitystä koskevat tutkimustulokset eroavat laajalti, eikä siitä syystä ole mahdollista kehittää yleistä ”normia”, josta selviäisi normaalin, hitaahkon tai häiriintyneen kehityksen raja. Näin puuttuu myös tieto terapiasta. Se, järjestetäänkö terapia yhdellä (ja kummalla) vai kaksikielisen kummallakin kielellä, riippuu usein terapeutin kielivalikoimasta. Terapiaan on suhtauduttava tapauskohtaisesti, mutta yleisesti ottaen kaksikielisyyden vaihtaminen terapian merkeissä (tai terapeutin vaatimuksesta) yksikielisyyteen ei ole ongelman ratkaisu ja saattaa, odotuksenvastaisesti, aiheuttaa dramaattisen kielteisiä vaikutuksia. (Baker–Prys Jones 1998: 574.)

Lähde: http://herkules.oulu.fi/isbn951426648X/html/x264.html